Aw. Mikä oiskaan ihanampaa näin perjantai-iltana kuin istua kotona, antaa ajatusten rullata ja tajuta yhtäkkiä olevansa taas vedetty existential crisis -nimisen pyörremyrskyn ytimeen. Mulla oli yläasteella, tai melkeinpä koko sen ajan, masennusta, ongelmia hyväksyä itseni ja murrosiän ahdistuskohtauksia. (En ole näistä kenellekään puhunut, kaipa tilani oli suuremmaksi osaksi normaalia.) Existential crisis, jota en osaa järkevästi suomentaa, hallitsi mun elämää sen kolme vuotta. Kun lukio alkoi, sain elämästä jotenkin eri tavalla kiinni. Pakotin itseni hymyilemään, olemaan avoimempi, tekemään asioita. Kliseitä riittää. Heti mut palkittiin yhdellä uudella mahtavalla ihmisellä elämääni. Oon aina ollut yksinäinen, mulla on ollut vain se muutama ystävä eikä sitten ketään muuta. Pintaan nousi aina välillä ajatus siitä, että tiedän vain sysänneeni kaikki nämä ajatukset syrjään, ja joku päivä ne sieltä vielä nousisivat ja nappaisivat elämäni nyrkkeihinsä. No. Se vähän niin kuin tapahtui. Vuosi meni ihan kivasti, ja tämän kouluvuoden alku vielä paremmin. Sitten mut vedettiin kertaheitolla pohjaan.
Sietämätön riittämättömyyden tunne. En yhtäkkiä pärjääkään yhtä hyvin kuin ennen aineissa, jossa olen aina ollut vahva. Elämältäni putoaa pohja. En enää tiedä, uskonko unelmiini. Tätä on hankala hyväksyä kirjoittavansa, sillä lupasin itselleni, etten sortuisi näille ajatuksille enää. Enkö ole kärsinyt jo tarpeeksi? Ja koulumenestys on ainoa asia, jolla voin mitata arvokkuuttani. Kukaan ei ole mulle sitä muuten määrittelemässä.
Jos hukkuu tavoitteisiin pärjätä, kilpailla, saada vain niitä ysejä ja kymppejä koulussa, ja miettii harva se päivä ylioppilaskirjoituksia ja sitä miten ne lähestyvät uhkaavasti, eikä silti tunne olevansa tarpeeksi hyvä, ja kaikki muut kunnianhimoiset opiskelijat onnistuvat paremmin vähemmällä työllä, rennommin, ja heillä on täydelliset elämät ja minulla ei mitään, raja näköjään tulee vastaan. Ei pitäisi vertailla itseään muihin, ja pitäisi pystyä antamaan itsensä epäonnistua välillä, ihmiset hokee. Mutta eihän mulla ole mokiin varaa, sillä nytkin on niin paljon parannettavaa yo-kirjotuksiin, jotka alkavat jo vuoden päästä, eikä niistä tule mitään, koska ne ovat mahdottomat sellaisille kuin minä. Ja vierestä seuraan, kuinka kaikilla on täydellinen elämä, bileitä, kymmeniä ystäviä, hyviä numeroita ja kaikkea, mitä minäkin joskus haluaisin. Minä, joka saan viettää viikonloppuni yksin, ja se on kipeää myöntää.
Ehkä mä kuulun pohjalle, vaikka kuinka yritän pitää nenänpääni päivänvalossa.
// Yritin purkaa tunteitani kirjoittamalla, joka yleensä on mulle ollut se ainoa keino, mutta tällä kertaa sekään ei onnistunut. Olen pahoillani, seinät.
