~ Dreams, stories, shoes, cities, clothes, books ~

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Is this about the difference between what I want and what I think I want

Äskettäin otin ison harppauksen elämässäni. Lopetin tulevan ammatin miettimisen. Tuntuu, että vähintään yläasteen, erityisesti yhdeksännen luokan, puheenaiheisiin ja iltaisiin mietintätuokioihin kuului lähes ainoastaan ammatinvalinta. Se on hirveä stressin aiheuttaja liian nuorille ja jatkuvasti muuttuville teineille. Olen pyöritellyt asiaa mielessäni älyttömän paljon ja pitkään, ja tämä huolen aihe on tuntunut olevan osa nuoruuttani.

Nyt, lukion ensimmäisen luokan loputtua, luulen vihdoin löytäneeni unelma-ammattini, sen, mitä ihan aidosti haluaisin tehdä. En tiedä, suuntaudunko alalle ikinä vai opiskelenko vain opiskelun vuoksi yliopistossa jotain "sivistynyttä" alaa ja päädyn vakavaksi salkunkantajaksi, vai rupeanko radikaaliksi ja telkeän ehkä yliarvostetunkin järkevyyden kirjan kansien väliin, hyppään lentokoneeseen ja tarjoilen loppuelämäni kahveja Ranskassa tai Espanjassa, tai vaikkapa Italiassa, ja saatan olla ihan tyytyväinen vaatimattomaan elämään paikassa, jossa olen aina halunnut asua. Sekin voi olla mahdollista (vai voiko?) että lähden toteuttamaan ammattiin liittymättömiä unelmiani etsimällä jonkun mukiinmenevän opiskelupaikan unelmamaastani ja nautin kielestä, kulttuurista ja uudesta elämästä uudessa ympäristössä uusien ihmisten keskellä. Ainoa asia josta vielä stressaan on ammatin, matkusteluhaaveiden ja muiden prioriteettien tasapainottaminen tulevaisuudensuunnitelmissa. Onko tärkeämpää opiskella juuri siihen ammattiin, jossa luulee viihtyvänsä, vaikka sitten ei olisi mahdollisuutta muuttaa Suomesta, vai lähteä tavoittelemaan ulkomaille muuttoa, vaikka joutuisikin tyytymään johonkin perusammattiin, joka ei täytä unelmia. Korvaisiko muiden haaveiden toteutuminen toissijaiseen ammattiin tyytymisen?

Kun ymmärsin, mitä työtä sydämeni pohjasta haluaisin tehdä, tuntui että elämältäni lähti pohja. En voi enää tukeutua epävarmuuteen tulevaisuudesta ja luovia päivästä toiseen sillä asenteella, että opiskelen ja sivistän itseäni nyt rauhassa, ja lopulta keksin sopivan ammatin, johon haen koulun loputtua, eikä minun lukion aikana tarvitse pahemmin ajatella sen jälkeistä aikaa. Nyt tuntuu siltä, etten jaksaisi enää lukion arkea, haluaisin nyt heti lähteä toteuttamaan unelmiani. Ymmärsin vasta hetki sitten, että olen täällä ja tässä elämäntilanteessani todella onneton. En voi jatkaa elämääni näin, minun on päästävä pois ja kokeiltava kykyäni selvitä haaveideni ympäristöissä. Mutta vielä olisi kaksi vuotta lukiota jäljellä.

Minusta voisi tulla vahvempi, hymyilevämpi ja enemmän itseään arvostava nainen, jos tavoittaisin elämässäni aseman, josta olen tähän asti vain unelmoinut. Luulen ehkä haluavani korkeakoulututkinnon, turvatun työpaikan, perheen ja hieman materialismista heräävää hetkellistä onnellisuudentunnetta arkeen, mutta kun unohtaa ympäröivän elämän ja ihmisten rajaamat haluamisen sopivat kohteet, ymmärrän, ettei edellä mainitut asiat ole, mitä ihan oikeasti haluan. Jonkun mielestä ne voivat olla, mitä ihminen tarvitsee yhteiskunnassa, mutta näillä näkymin sanon, etten minä tarvitse tai halua niistä mitään. Tarvitsen mahdollisuuden jahdata unelmiani, ja vaikka todellisuus ei olisi niin romanttisen kimaltavaa kuin haaveissani, tietäisin, että se kuitenkin olisi juuri sitä, mitä haluan. Se riittäisi minulle elämässä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti