Time to care

Hei kaikki tuhannet ohikulkijat, tämä on tärkeää. Ystäväni adressi eläinten oikeuksien puolesta kaipaa allekirjoittajia! Homma on erittäin helppoa ja sivusto luotettava, joten nyt olisi aika välittää! Jakaa saa, kiitos!

Paina tästä

(http://www.thepetitionsite.com/682/777/068/stop-the-killing-of-cats-and-dogs-in-asia/)

After having an existential crisis for years here it comes again

Aw. Mikä oiskaan ihanampaa näin perjantai-iltana kuin istua kotona, antaa ajatusten rullata ja tajuta yhtäkkiä olevansa taas vedetty existential crisis -nimisen pyörremyrskyn ytimeen. Mulla oli yläasteella, tai melkeinpä koko sen ajan, masennusta, ongelmia hyväksyä itseni ja murrosiän ahdistuskohtauksia. (En ole näistä kenellekään puhunut, kaipa tilani oli suuremmaksi osaksi normaalia.) Existential crisis, jota en osaa järkevästi suomentaa, hallitsi mun elämää sen kolme vuotta. Kun lukio alkoi, sain elämästä jotenkin eri tavalla kiinni. Pakotin itseni hymyilemään, olemaan avoimempi, tekemään asioita. Kliseitä riittää. Heti mut palkittiin yhdellä uudella mahtavalla ihmisellä elämääni. Oon aina ollut yksinäinen, mulla on ollut vain se muutama ystävä eikä sitten ketään muuta. Pintaan nousi aina välillä ajatus siitä, että tiedän vain sysänneeni kaikki nämä ajatukset syrjään, ja joku päivä ne sieltä vielä nousisivat ja nappaisivat elämäni nyrkkeihinsä. No. Se vähän niin kuin tapahtui. Vuosi meni ihan kivasti, ja tämän kouluvuoden alku vielä paremmin. Sitten mut vedettiin kertaheitolla pohjaan.

Sietämätön riittämättömyyden tunne. En yhtäkkiä pärjääkään yhtä hyvin kuin ennen aineissa, jossa olen aina ollut vahva. Elämältäni putoaa pohja. En enää tiedä, uskonko unelmiini. Tätä on hankala hyväksyä kirjoittavansa, sillä lupasin itselleni, etten sortuisi näille ajatuksille enää. Enkö ole kärsinyt jo tarpeeksi? Ja koulumenestys on ainoa asia, jolla voin mitata arvokkuuttani. Kukaan ei ole mulle sitä muuten määrittelemässä.

Jos hukkuu tavoitteisiin pärjätä, kilpailla, saada vain niitä ysejä ja kymppejä koulussa, ja miettii harva se päivä ylioppilaskirjoituksia ja sitä miten ne lähestyvät uhkaavasti, eikä silti tunne olevansa tarpeeksi hyvä, ja kaikki muut kunnianhimoiset opiskelijat onnistuvat paremmin vähemmällä työllä, rennommin, ja heillä on täydelliset elämät ja minulla ei mitään, raja näköjään tulee vastaan. Ei pitäisi vertailla itseään muihin, ja pitäisi pystyä antamaan itsensä epäonnistua välillä, ihmiset hokee. Mutta eihän mulla ole mokiin varaa, sillä nytkin on niin paljon parannettavaa yo-kirjotuksiin, jotka alkavat jo vuoden päästä, eikä niistä tule mitään, koska ne ovat mahdottomat sellaisille kuin minä. Ja vierestä seuraan, kuinka kaikilla on täydellinen elämä, bileitä, kymmeniä ystäviä, hyviä numeroita ja kaikkea, mitä minäkin joskus haluaisin. Minä, joka saan viettää viikonloppuni yksin, ja se on kipeää myöntää.

Ehkä mä kuulun pohjalle, vaikka kuinka yritän pitää nenänpääni päivänvalossa.

// Yritin purkaa tunteitani kirjoittamalla, joka yleensä on mulle ollut se ainoa keino, mutta tällä kertaa sekään ei onnistunut. Olen pahoillani, seinät.

Is this about the difference between what I want and what I think I want

Äskettäin otin ison harppauksen elämässäni. Lopetin tulevan ammatin miettimisen. Tuntuu, että vähintään yläasteen, erityisesti yhdeksännen luokan, puheenaiheisiin ja iltaisiin mietintätuokioihin kuului lähes ainoastaan ammatinvalinta. Se on hirveä stressin aiheuttaja liian nuorille ja jatkuvasti muuttuville teineille. Olen pyöritellyt asiaa mielessäni älyttömän paljon ja pitkään, ja tämä huolen aihe on tuntunut olevan osa nuoruuttani.

Nyt, lukion ensimmäisen luokan loputtua, luulen vihdoin löytäneeni unelma-ammattini, sen, mitä ihan aidosti haluaisin tehdä. En tiedä, suuntaudunko alalle ikinä vai opiskelenko vain opiskelun vuoksi yliopistossa jotain "sivistynyttä" alaa ja päädyn vakavaksi salkunkantajaksi, vai rupeanko radikaaliksi ja telkeän ehkä yliarvostetunkin järkevyyden kirjan kansien väliin, hyppään lentokoneeseen ja tarjoilen loppuelämäni kahveja Ranskassa tai Espanjassa, tai vaikkapa Italiassa, ja saatan olla ihan tyytyväinen vaatimattomaan elämään paikassa, jossa olen aina halunnut asua. Sekin voi olla mahdollista (vai voiko?) että lähden toteuttamaan ammattiin liittymättömiä unelmiani etsimällä jonkun mukiinmenevän opiskelupaikan unelmamaastani ja nautin kielestä, kulttuurista ja uudesta elämästä uudessa ympäristössä uusien ihmisten keskellä. Ainoa asia josta vielä stressaan on ammatin, matkusteluhaaveiden ja muiden prioriteettien tasapainottaminen tulevaisuudensuunnitelmissa. Onko tärkeämpää opiskella juuri siihen ammattiin, jossa luulee viihtyvänsä, vaikka sitten ei olisi mahdollisuutta muuttaa Suomesta, vai lähteä tavoittelemaan ulkomaille muuttoa, vaikka joutuisikin tyytymään johonkin perusammattiin, joka ei täytä unelmia. Korvaisiko muiden haaveiden toteutuminen toissijaiseen ammattiin tyytymisen?

Kun ymmärsin, mitä työtä sydämeni pohjasta haluaisin tehdä, tuntui että elämältäni lähti pohja. En voi enää tukeutua epävarmuuteen tulevaisuudesta ja luovia päivästä toiseen sillä asenteella, että opiskelen ja sivistän itseäni nyt rauhassa, ja lopulta keksin sopivan ammatin, johon haen koulun loputtua, eikä minun lukion aikana tarvitse pahemmin ajatella sen jälkeistä aikaa. Nyt tuntuu siltä, etten jaksaisi enää lukion arkea, haluaisin nyt heti lähteä toteuttamaan unelmiani. Ymmärsin vasta hetki sitten, että olen täällä ja tässä elämäntilanteessani todella onneton. En voi jatkaa elämääni näin, minun on päästävä pois ja kokeiltava kykyäni selvitä haaveideni ympäristöissä. Mutta vielä olisi kaksi vuotta lukiota jäljellä.

Minusta voisi tulla vahvempi, hymyilevämpi ja enemmän itseään arvostava nainen, jos tavoittaisin elämässäni aseman, josta olen tähän asti vain unelmoinut. Luulen ehkä haluavani korkeakoulututkinnon, turvatun työpaikan, perheen ja hieman materialismista heräävää hetkellistä onnellisuudentunnetta arkeen, mutta kun unohtaa ympäröivän elämän ja ihmisten rajaamat haluamisen sopivat kohteet, ymmärrän, ettei edellä mainitut asiat ole, mitä ihan oikeasti haluan. Jonkun mielestä ne voivat olla, mitä ihminen tarvitsee yhteiskunnassa, mutta näillä näkymin sanon, etten minä tarvitse tai halua niistä mitään. Tarvitsen mahdollisuuden jahdata unelmiani, ja vaikka todellisuus ei olisi niin romanttisen kimaltavaa kuin haaveissani, tietäisin, että se kuitenkin olisi juuri sitä, mitä haluan. Se riittäisi minulle elämässä.

But where's THE HAPPINESS

*** Warning: Postaus sisältää vahvoja omia mielipiteitäni, yleistyksiä, nopeita johtopäätöksiä, vain pinnan raapauksia aiheeseen ja yksinkertaistettuja ratkaisuja, koska kirjoittaisin aiheesta muuten romaanin. Älä lue, jos et halua ajateltavaa tai jos luulet saavasi tekstistä välittömiä, oikeita ratkaisuja täällä elämisen ongelmiin. ***

Onnellisuudesta puhutaan aina ja sen löytämisen sanotaan olevan the elämän tarkoitus. Like this:

Onnellisuus ei ole esimerkiksi pelkkää maallista omaisuutta, perustarpeiden tyydyttämistä, turvallisuutta, ystäviä, perheenjäseniä, kotia ja rahaa jolla voi ostaa itsensä tyytyväiseksi. Kukaan tuskin oikeasti ajattelee, että rahalla voi ostaa onnellisuutta. Tätä paljon puhuttua onnellisuuden käsitettä ruokkivat kaikki edellä mainitut asiat, jotka myös aikaansaavat lyhytkestoisia onnellisuuden tuntemuksia. Ne ovat kaikki tähdellisiä elämässä, eritoten jokapäiväisessä sellaisessa.

Kuvista saattaa joku bongata asioita, jotka itselle aikaansaavat lyhytkestoista onnea.

Mitä pitkään kestävä onnellisuuden tunne sitten tarkoittaa ja sisältää ja miten sen voi saavuttaa? Kannattaako sitä tavoitella ja miksi sen tavoittamisesta kuohutaan niin paljon?

Onnellisuus on itsensä, elämänsä ja maailman hyväksymistä sellaisenaan. Elämää voisi sanoa helvetiksi ja elämän jälkeistä sekä sitä edeltävää osiota (which is being nothing) paratiisiksi tai taivaaksi, siksi onnelliseksi ajaksi, sillä elämä on toisinaan pelkkää kärsimystä ja maailma on julma. Mutta koska olemme täällä, ja suurin osa meistä kestää elämän loppuun (?) saakka, planeetalla täytyy olla kauniitakin asioita. Kun tunnet itsesi surulliseksi, mieti, miten kaunista elämä itsessään on. Se voisi olla olematta olemassakin.

 Jokainen käsittää tämän kohutun olotilan erilailla - ja kaikki käsitykset ovat yhtä oikeita. Me kaikki ihmiset kun seisomme samalla viivalla, kukaan ei voi esittää jotenkin varmempia tai oikeampia elämänfilosofioita kuin toinen; tulkintamme tästä kaikesta on omakohtaista eikä mistään, esimerkiksi kuolemanjälkeisestä elämästä, voi sanoa mitään varmaa. Niinpä meidän osaksemme jää vain tehdä itsemme iloiseksi päättämällä niin, ja yrittää päästä vastoinkäymisistä yli, ajatella positiivisesti, jottei tuhlaisi elinaikaansa murehtimiseen tai onnettomuuden oloon. Sitä kukaan ei voi sanoa, mikä elämän tarkoitus on, eikä sitä, kannattaako onnellisuuden tavoittelu, mutta jokainen luultavasti tietää, miltä ainakin lyhytaikainen onnen tunne tuntuu. Se on kokemisen arvoista, ja uskallan sanoa, että miltei kaikki haluavat elämältä onnellisuutta, josta vouhkaaminen on nykyään sillä tasolla, etten ihmettelisi jos joskus keksittäisiin tuotteistaa onnellisuus ja myydä sitä huikealla hinnalla. Vai onko niin jo tehty?

"I know who I am, I just forgot for a little while"

I'm awake. Heräsin juuri tänään, 3. huhtikuuta. En tiennyt olleeni koomassa ennen kuin valo aukaisi silmäni. Vaikka mua väsyttää niin paljon juuri nyt, olen onnellinen samaan aikaan, sillä aurinko on sulattanut viimeisenkin jääkerroksen ympäriltäni. I'm alive.

Tajuan nyt, ettei koomassa voi tehdä mitään hyödyllistä, mitään mitä rakastaa. Mun koomani alkoi loppusyksystä, enkä ole koko talvena tuntenut onnellisuutta kertaakaan. En ole tiennyt kuka olen - tai oikeastaan, niin kuin joku viisas on joskus sanonut: tiedän kyllä, kuka olen, unohdin sen vain hetkeksi. Hukkasin itseni teeskenneltyyn positiivisuuteen, joka johti johonkin paljon pahempaan, epätietoisuuden, epätoivon, tyytymättömyyden ja paniikin merenpohjaan. Onneksi auringonsäteet voivat keväällä ulottua sinne pohjallekin asti ja raahata haukkaamaan happea.
Nyt käsitän taas, minne olen menossa, mitä tekemässä ja mitä haluan tehdä, ihan oikesti haluan. Nämä kaikki koostuvat pienistä suuntaa antavista asioista, mutta sellaisistahan kokonaisuudet rakentuvat. Minulla on yhtäkkiä ideoita, suunnitelmia ja tunnen mielen tasapainoa, rauhaa ja määrätietoisuutta. Pienen pientä iloa siitä, mitä minulla on ja mikä olen.
Mikä tärkeintä, jaksan taas nauttia lukemisesta. Ja arvaan, että pian myös kirjoittamisesta. Kiitos kevät, jaksan taas elää ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.

Yhden asian tahdon mahdollisille lukijoille sanoa: älkää ikinä teeskennelkö positiivista elämänasennetta. Se voi auttaa lyhyen, vaikean elämänvaiheen yli, mutta sen jälkeen pitäisi saada ote omasta sisimmästä itsestä, tai sen voi kadottaa pitemmäksi aikaa kuten minä. Positiivisuudella on merkitystä vasta kun se on aitoa.

I'm awake again.

P.S. Suosittelen lukemaan Kiran Desain Hulabaloon hedelmätarhassa. Se koukuttaa ihanasti heti alkuun.

Oh, holiday

Takana hauska ilta wanhojen jatkojen merkeissä (siis minua vuotta vanhemmat tanssivat tällä viikolla), sitä ennen musiikkiopiston tutkinto läpi arvosanalla 4/5 eli kiitettävä ja torstaina olin tarjoilemassa vanhojen tanssien sukulaisillassa, jos sitä nyt sellaiseksi kutsuisi. :D Nyt alkoi loma eikä ole ainakaan pariin viikkoon mitään kummempia velvollisuuksia.
Hauskaa lomaa kaikille, joilla se nyt on ja jaksamisia niille, jotka joutuvat vielä vähän odottelemaan!

And the cons took over me

Stressi. Taas. Kiitos kuuluu lukiollemme.
...
Puristan hampaita yhteen ettei tähän tulisi liian vihaista tekstiä.

Kyse on siis yhdestä äidinkielen kurssista, joka on valinnainen mutta totta kai kaikkien tulisi se ottaa, sillä yo-kirjoituksissa voidaan kysyä kaikista kursseista ja kaikkihan me joudumme äikän kirjoittamaan. Kurssin aihepiiri on itselleni sen verran vieras ja vastenmielinen ja se on kuulemma esiintymispainotteinen käytännön kurssi, eli en millään haluaisi sinne mennä. Ehdin jo täytellä kurssimuutoslapun ja heivata kyseisen kurssin pois vaivaamasta minua lukkarissani.
No, sitten ryhmänohjaajamme latoi luokalleni viestejä, joissa hän mainosti ko. kurssia ja tähdensi faktaa, että äidinkielen kaikista kursseista voidaan kysyä yo-kokeessa, blaa blaa blaa. Ja huomautti myös, että kurssi tuskin toteutuu, jos sinne ei ilmoittaudu enemmän opiskelijoita. Tässä vaiheessa minua alkoi kaduttaa ja rupesin sitten kriiseilemään, että mitä jos mokaan yo:t nyt tämän yhden käymättömän kurssin takia & samaan aikaan puolustelin itselleni, että L:n kirjoittanut siskonikaan ei ollut käynyt tätä kurssia. Vaihdoin mielipidettäni kurssin kanssa ehkä kerran tunnissa, ja eilen sitten olin vihdoin tullut siihen tulokseen, että menenkin kurssille, koska en halua riskeerata kirjoituksia vaikka sitten joutuisin kestämään esiintymistä ja paineita jne.
Se olisi ehkä ollut ihan järkevä päätös. Joku ei vain ilmeisesti halua, että menen tälle kurssille. Sain tänään selville koulussa, että ilmeisesti kukaan ei ole tulossa sinne. Enpä taida huomenna herätä normaalia aikaisemmin kouluun vain mennäkseni tarkistamaan, olenko tosiaan yksin yrittämässä kurssia läpäistä. Oletus on siis, että se ei toteudu. Ja miten se voi olla mahdollista, jos kerran yo-kokeessa voi olla tästäkin kurssista kysymys, häh?! Mikä lukion ykkösiä vaivaa, haluavatko kaikki tarkoituksellisesti päästää irti mahdollisuudesta kirjoittaa äikkä hyvin?
Luulen, että kukaan ei vain halua käydä kurssia. Se on sitten siinä, jos kokeessa on kysymys kurssista, ei voi mitään. Enpä taida enää edes salaisesti toivoa voivani kirjoittaa äikän edes lähelle yhtä hyvin kuin siskoni.
Kiitos siis, pikkuinen lukiomme kera 14 ykkösluokan opiskelijan. Tällaisia huonoja puolia osasin uumoilla, mutten tajunnut odottaa että lukion pienuus voisi aidosti huonontaa valmiuksia kirjoituksiin. Täytyy sitten kai lakata antamasta kirjoituksille mitään arvoa ajatuksissaankaan, jotten sitten pettyisi liikaa nähdessäni odotettua huonommat tulokset.

Ja nyt ei mihinkään mutta kaikkeen liittyviä kuvia to cheer up everyone who reads this no one.

Friday = French, books & nonsense

Heippa! Oooh se on vihdoin perjantai ja koeviikon päätös! Tätä hetkeä on odotettu viimeiset kaksi viikkoa :--D Mutta eipä tänään mitään ihmeellistä kuitenkaan järjestynyt - aamulla jumalattoman paksu paperipinkka joka ranskan kokeen nimikkeellä kulki, kotiin päästyäni kriiseilyä ja säätöä yhdestä äikän kurssista via Wilma, sitten Pieni Suklaapuoti ja pianotunti. Edessä koti-ilta. Noh, väsymys kyllä painaa sen verran ettei muusta olisi tainnut mitään tullakaan :)) (Ihan niin kuin mulla olisi tuhansia vaihtoehtoja.)

Mutta joo. En oikeastaan tiedä, mistä tulin kirjoittamaan... Tajusin tuossa, että tämän blogin teema on ehkä hiukan kadonnut näpeistä. :D En ole muistaakseni kertaakaan kirjoittanut kirjoista, joten tästä lähtee!

Mua on aina kutsuttu lukutoukaks, vaikken arjessa ole pariin vuoteen paljoa ehtinyt lukeakaan. Elokuvia katson paljon enemmän, mutta mua harmittaa ettei aikaa lukemiselle tahdo useinkaan löytyä. Juuri koeviikkoa ennen kävin kirjastossa sattumalta ja lainailin kivoja niteitä, kunnes sitten ne kotiin raahattuani muistin, etten pysty alottamaan yhtäkään reiluun viikkoon. However, nyt on menossa Joanne Harrisin Pieni Suklaapuoti, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin, mutta se ei vain menetä hohtoaan. :-) Kirjailija lukeutuu muutenkin suosikkeihini, ja Sinisilmä on mielestäni aivan älyttömän kiehtova teos. Ai niin, ehdinhän minä lukea miltei loppuun Anna Gavaldan Viiniä keittiössä. Gavalda on minulle suht. uusi tuttavuus, mutta olen ihastunut täysin hänen kirjoitustyyliinsä! Muuten, jostain syystä kirjakieli jumittui näköjään paikoilleen, kun aloin puhua kirjoista. No ei se mitään, eiköhän asiallista (...) tekstiä ole kivempi lukea!

Tuli mieleeni, että ennakkoluulottomuus lukemisessa on varmaan yksi tärkeimpiä asioita. Peruskoulun viimeisellä luokalla meidän piti tehdä kirjailijakansio, johon tuli lukea vähintään yksi kirja ja tehdä sen sekä kirjailijan elämän pohjalta erinäisiä tekstejä. Kirjailijalista koostui suomalaisista tunnetuistakin henkilöistä. Minulle sitten tuntemattomasta syystä päätyi F. E. Sillanpään Nuorena nukkunut käteen, ja sen lukaistuani päätin tarttua vielä Hurskas kurjuus -opukseen. En ollut aikaisemmin lukenut kyseiseltä aikakaudelta oikeastaan mitään, joten aluksi kieli aiheutti pientä takkuamista. Ymmärsin oikeastaan toisen kirjan aikana, että vastoin kaikkia odotuksiani taisin aidosti nauttia ja olla kiinnostunut (minulle) vanhoista, suomalaisista kirjoista. Niiden lukeminen oli loppujen lopuksi hyvinkin positiivinen kokemus, ja suosittelenkin Sillanpään tuotantoa kaikille ennen lukioon menoa - hyvää yleissivistettä.

Ennen lukioon menoa käytin kesälomasta suuren osan lukemiseen, sillä ennakoin tulevaa ajanpuutetta. Luin kaikenlaista hömppää, kuten Kira Poutasen Rakkautta-sarjan (vai miksikä sitä pitäisikään kutsua), Kate Jacobsin Lohturuokaa jne, mutta onneksi myös Sofi Oksasen Puhdistuksen. Onko joku tätä nyt tavaava muuten lukenut sen? Olisi kiva kuulla mielipiteitä, sillä minuun se ei täysin kolahtanut. Odotin kieleltä jotain enemmän, mutta kirjan juttu olikin ehkä tapahtuva. Se olisi tosin pitänyt tajuta jo etukäteen, mutta joo eteenpäin. Puhdistus oli tapahtumiltaan vaikuttava, mutta en voi sanoa että myönteisessä mielessä. Se oli rankka tarina, obviously, mutta en itse saanut ammennettua siitä mitään sen suurempaa... Okei, taisin odottaa liikoja.

Tämän sekavan viime aikoina lukemieni kirjojen selostuksen päätän parhaimpaan palaan eli Carlos Ruiz Zafóniin. Olen lukenut hänen kolme löyhästi toisiinsa liittyvää kirjaansa ja haluaisin aina vain lukea lisää!

Jos tätä postausta sattuu lukemaan kuka tahansa kirjan joskus avannut ihmisolento, kuulisin mielelläni lempikirjoja, -kirjailijoita, kokemuksia ja seuraavaksi lukulistassa jonottavia teoksia!

Tässä tulee oma epämääräinen kirjailijajononi:

- Dostojevski

- Umberto Eco

- Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka uinuu kirjahyllyssäni...

- Shakespearea! Noloa, en ole lukenut yhtään

- Lisää Joanne Harrisia

- Kjell Westö

- Oscar Wilde

- Tshehovin novelleja

- Kafka

- Sylvia Plath

- Jonathan Swiftin Gulliverin matkat

Voisin jatkaa ikuisesti, joten pätkäisen tähän. Klassikkolinjalla mennään siis pääosin tällä hetkellä!

Exams and tiredness, tiredness and exams

... Niin. Otsikko kinda says it all. Koeviikko tammikuun lopussa on aika superihana juttu, eikö? Varsinkin kun arvosanatavoitteet hilluvat melko korkealla. Tää stressi aiheuttaa sydämen lisälyöntejä ja tunteen, että burn out kolkuttaa jo ovella ja oon lukion ekan luokan kevätpuolta tässä kuluttamassa. Onneks alotin lukemisen ajoissa, mutta nyt mua stressaa jo sekin, että opiskelutekniikkani on liian aikaavievä ja teen ehkä turhaakin työtä.
Voiko kevätväsymys alkaa nyt jo? Toisaalta koeviikossa on se hyvä puoli, ettei paljoa ehdi ajatella omia tuntemuksia... :-) Joten lopetan valittamisen.
Onneksi 200 sivuakin lukiessa voi välillä sallia itselleen pieniä kirjoittelutaukoja, jos ei muuta. Haluaisin kuulla, onko teillä jotain vinkkejä koeviikon luku-urakan handlaamiseen kunnialla ja stressin lievittämiseen! Eli jos olet sattunut tätä postausta lukemaan, arvostaisin kommenttia. :)

Lopetankin tämän sekavan kirjoituksen... Ja lähden syömään! :D Tsemppiä kaikille tuleviin kokeisiin ja testeihin ja aamuherätyksiin ja now bye.

1.1.2013

Jotta tää päivämäärä ei ihan huomaamatta livahtaisi ohi seurauksena se, että luulen jatkuvasti vieläkin vuoden olevan 2012 enkä saa nauttia tästä uuden vuoden ja uuden elämän nostatusfiiliksestä, oli pakko tulla vähän kirjoittelemaan! Toistaiseksi tämä vuosi näyttää erilaiselta, niin hassua kuin se onkin. Yleensä tällaiset aikarajathan eivät oikeasti mitenkään näy arjessa, mutta nyt minusta oikeasti tuntuu erilaiselta. :D Siihen on kyllä muutama luonnollinen syy: pikkusiskot ovat olleet uutta vuotta äidilläni ja olen liian tottunut näkemään heidät vipeltämässä ympäriinsä :D, isosisko tuli kotiin melkein koko joululomaksi ja ollaan sitten vietetty kivaa aikaa ja oon sentään vähän saanut vaihtelua tylsään arkeen juhlimalla uutta vuotta ;-) Ja sitten vielä sellainen muutos perusmielentilassa on tässä viime päivinä ilmaantunut, että minä, tunnollinen opiskelija joka jaksoi lukea 31.12. kuuden hujakoilla viisikymmentä sivua historiaa ettei sitten koeviikolla tulisi stressiä (älkää pelätkö, en todellakaan nauti tällaisesta mutta joskus on käyttäydyttävä kuin järkevä opiskelija :---D), olen alkanut laiskotella pahemman kerran. Youtube ja tietokone ovat kavereita ja silleen. Oh god I hate my life! Yeah, mutta joo, onhan se hyvä että on löytänyt todellisen lomafiilingin näin sen viimeisenä päivänä :)

Saa nähdä, miten pärjään huomenna koulussa parin tunnin yöunella, joka on odotettavissa... Valvomiset menneet vähän överiksi kenties. Huoh, tää tuntuu niin epäreilulta, että meidän täytyy raahautua takaisin kouluun jo ennen loppiaista! Tähän kohtaan olisi ansaittu kunnon hermoloma lukio-opinnoista... :/ Mut eipä voi mitään, nyt lähetään eteenpäin hymy huulilla ja tehdään elämästämme viihdyttävämpää, jos se ei itseä tyydytä. :]

Happy new year!

Tää vuosi jää ehdottomasti miinuksen puolelle, ja pessimistipuoleni sanoo etten onnistu ensi vuonnakaan tekemään mitään ihmetekoja parantaakseni elämäni laatua. However, se on musta kiinni jos haluan elämältäni enemmän ja jotain muuta kuin nyt, niin kuin asian laita todellakin on. Mua masentaa jatkuvasti se, etten tee mitään muuta kuin käyn koulua ja pianotunneilla ja sit vaan lagailen himassa dataillen ja lueskellen silloin kun jaksan, kirjoitakaan en tarpeeksi... Tuntuu totaaliselta luuserilta.
Mut toisaalta, jos mun elämä olis nyt täydellistä, mitä oppisin siitä? Nothing. Mun aika vielä koittaa, mut lukioaika täytyy yrittää vaan sinnitellä, enköhän mä sen jälkeen ala pikku hiljaa löytää paikkaani täällä. Ja suuntaa, mihin jatkaa. :-)

Nyt sit vain kaikille oikein upeet vuodenvaihtumisbileet ja toiveikas alku uudelle vuodelle!

Up and down

The moment you start to feel so damn alone... Argh. Ensin tää kaikki jouluhössötys ja -ruoka ja -lahjat and all on saanu mut voimaan huonosti sekä henkisesti että fyysisesti, ja nyt tähän päälle piti vielä kasautua tää ajoittainen ja pakollinen hirmuisen yksinäisyyden tunne...
Ja sitten some tähän fiilikseen yhdistettynä alkoi tuntua ihan hirveeltä feikkaukselta taas vaihteeks, varsinkin Facebook. Miksi mäkin siellä aina vaan roikun vaikka tekisi mieli poistaa tili? Tuli vaan mieleen again...

Musta alkoi tuntua tossa äsken myös, että mun elämä menee jotenkin haaskuuseen minuutti minuutilta. Katon leffoja, joissa ollaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Englannissa, Karibianmerellä, Tyynellämerellä ja missä lie ja sen elokuvan ajan jaksan hymyillen katsoa roolihahmojen täydelliseksi uneksi kehittyvää elämää, mutta filmin loputtua iskee kaamea alakulo: en malta odottaa että pääsisin itse, oikeasti, in the real life kokemaan ja näkemään maailmaa, rakastumaan päätä pahkaa, elämään erilaisissa kulttuureissa, eroamaan, jatkamaan eteenpäin, selviämään vaikeista vaiheista, matkustelemaan ja matkustelemaan ja matkustelemaan... Mitä kaikkea. Mutta ei, täällä mä istun Suomessa pikku kylän rajamailla metsän keskellä ja vaan unelmoin tosta kaikesta.
Mutta kyllä se mun vuoro vielä tulee ja hyvää kannattaa odottaa, eikö?

Ja sitä paitsi mehän kuollaankin kaikki yksin. Ihan hyvä vaan vähän karaistua ja tottua tähän yksinäiseen olotilaan, right? ;)

No joo. Elämän loppupäätä ei saa miettiä vielä pitkään aikaan tai alkaa tosissaan tuntua siltä, ettei täällä ole mitään minkä vuoksi elää.

P.S. Sori, tulipas sekalainen postaus.

Xmas spirit

Tällä hetkellä kaikki upeasti! Vaikka en erityisemmin nauti lumesta, se kuitenkin tuo lisää valoa hämäryyteen ja pitää silmät auki, kun on väsynyt yhdeksän tunnin koulupäivän aikana useamman kerran :D Mutta mutta, uutisena sellainen kiva juttu kuin Harhakuvan viikon kirjallisuuden tittelin vienti! Vaikka Harhakuvassa onkin niin vähän kävijöitä että varmaan yhden ihmisen ääni on saattanut tuoda kyseisen tittelin minulle, olen superonnellinen, sillä tuntuu että vihdoin saan hieman vahvistusta sille että kirjoittaminen on minun juttuni. :-) Sitä tulee niin usein ajateltua, etten millään kirjoita tarpeeksi hyvin eikä minulla voisi olla tulevaisuutta kirjallisuuden parissa sen tuottajana, sillä siihen tarvittaisiin Suomen pienillä markkinoilla jotain erityistä. Eihän minulta sellaista löydy, tykkään vain kirjoitella mutta siihen se varmaan jää.
Lisäksi minusta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että olen löytämässä omaa suuntaani opiskelun suhteen. Tutkiskelin tuossa yksi päivä hetken mielijohteesta Helsingin yliopiston sivuja ja löysin sieltä parikin oikeasti tosi houkuttelevaa laitosta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että lukion jälkeen voisi yrittää hakea johonkin niistä, katsotaan nyt, mutta ainakin kiinnostus heräsi! :-)
Tästä opiskeluasiasta pääsenkin sopivalla aasinsillalla surkuttelemaan Oriveden opiston nykytilannetta. Lehdestä sai lukea ensin, että se on uhassa saada siirron nykyisestä sijainnistaan ja tänään yhden opettajan kohtalon kerrottiin olevan irtisanominen ja mahdollisesti useiden lomauttaminen. Voi eih, pelottaa, miten opistolle käy! Itse varmasti monien muiden joukossa elättelen toiveita yksivuotiselle kirjoituskurssille pääsystä vaikkapa lukion jälkeen - olen suunnitellut että jos sellaiselle pääsisi, sen jälkeen voisi yrittää hakea yliopistoon (tai jos haen heti lukion jälkeen enkä pääse, Orivedelle pääsy olisi tosi upeaa - jos sinne pääsisi! :D) - mutta rahahan tässäkin viimeistään tulee esteeksi. :))) Säästän säästän, mutta lukion jälkeisen kesän reilausreissu odottaa ja sinne ne rahat katoavat! :D
No mutta, palatakseni alun lumisen iloiseen tunnelmaan toivotan kaikille tätä tarkoituksella ja vahingossakin lukeville rauhaisat joulut! (:

You aren't alone, girl

Varmasti kaikki ovat jossain vaiheessa elämäänsä tunteneet itsensä enemmän tai vähemmän yksinäisiksi. Mäkin olen pitkään ajatellut olevani yksinäinen, epäsosiaalinen, jotenkin huono ja kykenemätön tutustumaan uusiin ihmisiin sen takia, että mulla on tasan neljä ystävää, joiden kanssa hengailen ja joista oikeastaan yhdelle kerron kaiken.

Olen viime aikoina kuitenkin ymmärtänyt ihan kantapään kautta, ettei isossa porukassa ole mitään hienoa. Mulla on kaikki mitä tarvitsen, kun mulla on se muutama hyvä ystävä ja lisäksi tuttuja, joiden kanssa voin esimerkiksi vaihtaa muutaman sanan koulussa jne. Oon katsonut tätä kikattava tyttölauma -meininkiä oikeastaan koko peruskouluni ajan ja luullut, että tällaseen porukkaan kuuluvilla suosituilla tytöillä on jotenkin parempi ja hienompi elämä kuin mulla takapulpetin tytöllä. Oonhan mä tiennyt, ettei se näin ole, mutta nyt olen vihdoin ymmärtänyt sen niin että voin oikeasti olla tätä mieltä. On varmasti coolia naureskella kolmenkymmenen tytön jengissä ja katsoa muita alaspäin, mutta muuta hohtoa siinä ei loppujen lopuksi ole ja vasta nyt olen oikeasti sisäistänyt, ettei sellainen olisi minua, vaikka kuinka yrittäisin niin ajatella. Oon aina ollut vetäytyvä persoona, mutta se ei tarkoita sitä että olisin epäsosiaalinen, erakko tai huonompi kuin muut, minkä takia en saa kavereita. Se vain yksinkertaisesti on parempi, että on joku joka ymmärtää, kuuntelee ja tuntee sut perinpohjaisesti. Jotkut ehkä tarvitsevat viidenkymmenen ihmisen hälinää ympärilleen ja satoja tuttuja mainittavaksi, mutta siinä tuttavuuksien tunteminen jää kyllä niin pintatasolle, että mietinpä vain, mitä arvostettavaa siinä on. En halua loukata tällä ketään, ei sillä, eri ihmisille sopivat erikokoiset kaveriporukat.

Toinen pointtini on, että kukaan tuskin on yksin, vaikka niin välillä tuntisi. Aina on joku, joka sua ajattelee ja välittää susta. Tällä planeetalla ei voi olla yksin. Vaikka vanhainkodissa viimeisiä päiviään ilman omaisia viettelevä pappa varmasti voi tuntea itsensä hylätyksi, olen varma, että joku on hänestä kuitenkin huolissaan tai välittää hänen kohtalostaan. There're just too many people around here it's waste of time to claim that nobody cares about you.
Tämä saattaa olla turhan kärkäs väite, mutta esitinpä sen kuitenkin ja vastaan saa väittää. Jos löytää elämästään sen jonkun ihmisen, joka välittää edes jollain tasolla, tietää ettei ole täällä yksin. Se olisi tosi tärkeää, sillä maailmahan osaa olla hirvittävä paikka. :)

Olen niin kiitollinen parhaasta ystävästäni, joka tämän mahdollisesti lukiessaan kyllä tietää että tarkoitan häntä, etteivät sanatkaan riitä. Hey you, sä saat mut tajuamaan etten tallaa tätä palloa yksin!

Anemic evening

Joulukuu ja lunta. Pari päivää sitten oli marraskuu eikä lunta lähimaillakaan. Se ois suoraan sanoen kelvannut mulle vielä pari kuukautta, vaikka pimeys masentaakin... Lunta ja 20 asteen pakkasia kestää vielä huonommin, äh! No anyway, koeviikosta selvitty ihan kunnialla läpi ja nyt on aikamoista löysäilyä, kun ei tarvitse paljoa muuta tehdä kuin raahautua kouluun tässä ennen joulua :-) Jotenkin tuntuu siltä, että olisi jopa parempi jos olisi tekemistä ja vaikka joku äikän projekti meneillään, mutta parasta se nyt on vain nauttia, että kotiin päästyään ei tarvii juosta heti prokkisten ja läksyjen ja kokeisiinluvun kimppuun!

Sain kokeita tänään takaisin, ja koska ainakin muutamaan numeroon oon aika tyytyväinen ja matikastakin pääsin reilusti läpi :D, sallittakoon pientä kenkähaaveilua. ;)

Uijui, noita kolmannen rivin toisia kenkiä, China girlin kiilakorkosandaletteja, kuolasin viime kesänä mutten raaskinut 60 eurolla ostaa... Ja nyt ne olisivat Nellyllä alessa 18 egellä! Mutta jäljellä on vain kokoa 40. Voih, ilmeisesti nuo popot eivät ole tarkoitettu mulle!
Noista vikan rivin ekoista kiiltävistä korkkareista täytyy sanoa sananen, sillä ne hieman poikkeavat normaalista tyylistäni... :D En enää tiedä itsekään, mihin niissä oikein ihastuin ja nyt ne näyttävät jokseenkin äklöiltä, mutta aikamoiset biletyskengät ne kyllä olisivat! :'D

Tästä tuli nyt lievästi sanottuna sekalainen postaus, mutta pakko jakaa teidän satunnaisten lukijoiden kanssa eräs ilouutinen! Löysin meidän kyläpahasemme pikku kirjastosta viime viikolla yhden suosikkikirjailijani uuden kirjan! Wuhuu :> Nyt on joksikin aikaa tekemistä iltaisin... :D Ai niin, kyseinen kirjailija on nimetty Carlos Ruiz Zafóniksi ja uuden opuksen, joka on löyhästi jatkoa kahdelle edelliselle (joista toinen mulla on omana, ah ihanuutta! :D) nimi onpi Taivasten vanki. Pyydän saman tien anteeksi äskeistä lausehirviötä huonoine tyyleineen mutta ei se mitään, eteenpäin! :P

Jotta tämän postauksen sekalainen linja säröilisi vielä vähän lisää, heitän loppuun erään unettoman yön (vaihteeksi) tuloksen.

Lapsuuden takapiha

Tuore asfaltti tuoksuu
makealta kuin lakritsi
siirappiselta
niin kuin mansikkakuvioinen lierihattuni
johon äiti teki taitoksen otsalle

Kun mustalle peilijäälle kaatuu
kohtaa omat ajan vääntäneet kasvonsa
avohaavat polvissaan
niin kuin eilen

Sanat kaikuvat tytön kerran enkelikiharoiden peittäneessä päässä
mieli muistaa petoksen
sillä arvet tuntuvat yhä polvissa

niin kuin ne olisi saatu vasta
eilen