You can't be happy if you don't do anything for it yourself

Iski tässä pieni väsymys nyt lukion ekan vuoden toisen koeviikon keskellä! Mua masentaa ensi jakso, vaikka yritän ajatella hirveästi sen hyviä puolia... Mitä sitä huijaamaan itseäni, myönnettävä se on että siitä tulee hemmetin tylsä. Mulla ei ole mitään muuta kivaa tai kiinnostavaa ainetta kuin ranska, jonka kursseja käyn siis yksinäni - joo, meillä on 14 ykköstä meidän lukiossa. :-) Se tarkoittaa sitä, että mun pitää tehdä tosi paljon työtä sen eteen, sillä joudun tietenkin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin ja tehtävien kohtiin itse. Opiskelu on tehokasta mutta uuvuttavaa. Muita jakson aineita ovat ainakin fyssa, hissa, psyka, ruotsi, musa, kuvis ja mantsa. Psykologian pitäisi olla kiinnostavaa, mutta tässä tullaan tähän mun pienoiseen ongelmakohtaan: olen jossakin määrin kyllästynyt ko. aineen opettajaan, ja siksi mua vähän ärsyttää se, ettei jaksoa tee yhtään mukavammaksi kestää joku itselleni tärkeä aine. Niitä kaikkein tärkeimpiähän ovat äikkä ja enkku (ranskakin on joo, mutta se yksin opiskelu välillä väsyttää...), ja kummastakaan en ensi jaksossa saa "nauttia". :-) Naurattaa oikein. Kai nuo fysiikat ja ruotsit ovat sen verran luotaantyöntäviä aineita mulle, ettei musa tai psykakaan saa 3. jaksoa kuulostamaan paremmalta.

Vihdoin pääsen siihen, mihin otsikkokin löyhästi viittaa. Mun ongelma tosiaan on se, että annan opettajien vaikuttaa ihan liikaa opiskeluintooni. He eivät oikeastaan vaikuta niin, että muutenkin kiva aine muuttuisi niin ihanaksi että lähtisin opiskelemaan sitä pelkän maikan takia, vaan mieluumminkin niin, että joku ihan okei, lähes mielenkiintoinenkin aine, menettää pluspisteitään vähän tylsän tai ärsyttävän opettajan takia. Murh. Mitähän tähän keksisi ratkaisuksi?

Itselleni vieläpä kaikkein masentavimmat kuukaudet ovat marras-maaliskuu (aika monelle varmaan samat), ja tämä kolmas, tylsistyttävä jaksohan alkaa 3.12. ja loppuu siinä jossain helmikuun alussa... Mitä ihmettä keksin piristääkseni itseäni? Näistä kahdesta suosikkiaineestani on kai päässyt muodostumaan hieman liiankin tärkeitä, ja vaikka olen alkanut panostaa kokeisiin lukemiseen enemmän kuin yläasteella (jossa sai kokeista 9- jos luki vihkomuistiinpanot, ja tämä taktiikkahan ei lukiossa enää toimi), ei tällä hetkellä mikään ensi jakson aineista tunnu niin houkuttelevalta että voisin kuvitella jaksavani edes lukea kokeisiin. Ähh. Toisaalta tiedän kyllä, etten anna itseni alittaa rimaa niin pahasti, etten lukisi ollenkaan kokeisiin. Olen nytkin päntännyt kemiaa koko viikonlopun, vaikka inhoan sitä enkä oikein ymmärräkään tällaisia matemaattisia aineita. :) Hmh.

Oon oikeesti tainnut addiktoitua äikkään ja enkkuun. Miten kouluaineeseen voi addiktoitua?

Vielä äsken mä panikoin sitä, että aika lentää niin hirvittävän nopeesti ohi juuri kun oon alkanu tykätä lukiosta ja mulla on pitkään ollut tasasen hyvä mieliala. Nyt en enää tiedä siitäkään. Mun pitää ite päästä tästä ylös, mutta miten?

Nyt kun olen ajautunut sopivaan umpikujaan, ajattelin kysyä, olisitko sinä satunnainen lukija niin ystävällinen, että kommentoisit omia kokemuksiasi tai vinkkejäsi tällaisesta kouluinnostuksen alhosta takaisin ylöspäin pomppaamiseen?

Niin se kai on, että vaikka olisi kuinka vahva ihminen (enkä sano että minä olisin ollenkaan vahva), joskus tulee se hetki vastaan, että on myönnettävä tarvitsevansa jotakuta jaksaakseen eteenpäin ja löytääkseen oikean polun.

Another night awake but now alone

Hui kun tuli saaad otsikko. :D Tällä kertaa oli sellaista asiaa, että unetonta yötä tässä viettelen... :) Meidän lukiolla oli yökoulu to-pe yönä, ja oli kyllä hauskaa, mutta unirytmi heitti sitten täysin ympäri. Yay. Yön saldona muuten muun muassa valokuvasuunnistusta = päätöntä ryntäilyä ja liukastelua käytävillä ja luokkien ympäri kääntämistä :D, pingiksen peluuta kolmelta ja neljältä yöllä, pianonsoittoa musiikin luokassa viideltä ja sen jälkeen oli pakko käydä istumaan ihanan kovalle lattialle! Lopulta lähdettiin puoli kuuden aikaan talsimaan kaverille ja katottiin parituntinen leffa ennen kuin sain kyydin kotiin. Kaveri ei uskaltanut mun antaa nukahtaa, koska mulla on voimakas kissa- ja lievä koira-allergia ja talossa on ollut kissa & on koira. Viime käynnillä hengitystiet vetivät tukkoon ja näin, eli ymmärrätte varmaan että A pelkäsi mun tukehtuvan jos nukahtaisin :D Olen tähän niin tottunut ja mulla on astmalääke aina mukana, ettei se kuulosta omissa korvissani miltään, mutta tiedä satunnaisista lukijoista... :P Anyway siis nukahdin varmaan puol ysin aikaan ja heräsin ennen 16 :-) Ai että kun on mukavaa nyt maistella seurauksia tästä yön koululla viettämisestä! No, olipahan kivaa ;)

Tästä tuli tällainen tylsä tapahtumienkertauspostaus. Blaah. Tapananihan ei ole tällaisia ollut tehdä, joten menkööt ajan piikkiin tai sitten saatte nauttia harvinaisesta herkusta... :'D
Se piti vielä sanoa, että harmittaa. :-) Oon päässyt netissä toimivalle kirjotuskurssille mukaan, mutta heti toisen tehtävän kohdalla mulle tuli vastaan liian korkea este nimeltään liikenevän ajan puute eli en ehtinyt tehdä sitä palautuspäiväksi. Jos joku siellä on nyt vaikkapa yläasteella ja harkitsee lukioon hakemista, haluankin painottaa, ettei sinne kannata hakea jos ei oikeasti jaksa tehdä kouluhommia kärsivällisesti oikeastaan päivittäin. Ennen koeviikkoja varsinkin projektit kasaantuvat päällekkäin ja hirmuinen kiire iskee, ja siinä voi käydä niin, ettei ehdi nähdä kavereita ja jos tapaa stressata, yöunetkin saattavat viivästyä. 8) Houkuttelevaa, vai mitä? Kerronpa vielä semmoisen tunnetun faktan, että sana lukio on enemmän kuin kuvaava sana tälle opinahjolle. Ihan oikeasti tämä on yhtä lukemista, ja pärjätäkseen opinnoissa täytyy siihen löytyä motivaatiota ja jaksamista. Kokeista ei pääse läpi samanlailla kuin yläasteella - luet vihkomuistiinpanot läpi ja saat 9-, ehei, lukiossa kirja on luettava varsinkin jos ei ole tehnyt jakson aikana paljon mitään. Ei vaatimustaso kuitenkaan mahdoton ole: jos sinulla on yhtään taipumusta lukemisen sujumiseen ja keskittymisen onnistumiseen, pystyt luultavasti pitämään yllä kiitettäviä numeroita ainakin jonkun aikaa. Rimahan tästä nousee pikku hiljaa...

Olisi aikamoinen sattuma, jos tämän sepustuksen sattuisi lukemaan joku, jolle siitä olisi oikeasti hyötyä, mutta ainakin keksin vähäksi aikaa jotain tekemistä täksi yöksi. (8

I'll keep dreaming 'til the dreams become true

Vaihtoehtokengissä

Havahdun hämärässä asunnossani kova patja allani aamun ensimmäisiin, virkeisiin auringonsäteisiin. Ne tunkeutuvat kuluneiden sälekaihtimien läpi ohuina säkeinä paljastaen ilmassa seilailevat, päämäärättömät pölyhiukkaset. Ajattelen, että ehkä minäkin olen sellainen. Sinne tänne tuulen oikkujen mukaan kuljeksiva, hauras ja suuntavaistoton kappale. Liian pieni osa maailmaa. En voi vaikuttaa itseäni suurempiin massoihin.
Kohottaudun narisevalta, ikälopulta punkaltani ja tunnen kylmän lattian paljaiden jalkojeni alla. Tassutan kiireesti keittiöön, keitän kahvin ja tungen leivän paahtimeen. Joka-aamuiset rutiinini alkavat rullata eteenpäin. Istahdan kirpputorilta kalastamalleni tuolille katselemaan sinisenä sarastavaan aamuun. Pian olisi talvi. Ennen en kestänyt sitä; ilman kylmeneminen ja lätäköiden jäätyminen oli rinnastettavissa maailmanloppuun. Suomen jopa kolmenkymmenen asteen pakkaset syväjäädyttivät sydämeni koko lumikinosten kaudeksi. Mutta nyt minusta tuntuu, että saisin ammennettua hyytävästä tuulesta ja hiuksilleni laskeutuvista tähden muotoisista lumihiutaleista aina vain lisää ideoita esikoiskirjaani.

”Keitänkö teetä?” huikkaan vierailleni aurinkoisesti hymyillen. Suomesta saapuneet vanhat ystäväni räpäyttävät silmiään hetken hämmennyksestä.
”Englantilaiseen tapaan”, täsmennän napsauttaessani vedenkeittimen päälle. Palaan sohvaryhmälle korot kiiltäväksi vahatulla lattialla kopisten ja vilkaisen valoisasta vaikkakin pienehköstä olohuoneestani katseltavissa olevaa maisemaa. Lontoon länsireunaman moitteettomaksi aurattu tie kimaltelee ylpeänä lempeässä auringonpaisteessa. Muutama auto kaartaa vanhan kerrostaloni ohi, yksi parkkeeraa kadun reunaan ja toinen poikkeaa tankkaamaan läheiselle huoltoasemalle, jonka puolikas näkyy ikkunasta, kun oikein tiirailee.
”No, mitenkäs sinulla on sujunut täällä? Oletko jo unohtanut Suomen?” lukioaikainen paras kaverini tiedustelee istuessaan jäykkänä ja hyvässä ryhdissä. Alan innoissani kertoa jännittävästä unelmaelämästäni, Lontoon keskustan tuoksuista ja tuulista ja englantilaisten naurettavan mauttomasta pukeutumisesta. Mukaan taitaa vahingossa lipsahtaa joitakin englanninkin sanoja ja ilmaisuja.

Raukeasti venytellen vaellan lasista parvekkeen ovea kohti. Se loksahtaa vingahtaen auki ja paiskaa kasvojani päin kuumankostean aallon. Nojaan valkeaa hohtavaan kaiteeseen ja pysähdyn ihailemaan maisemaa. Aurinko mollottaa korkealla taivaalla nostattaen hetkessä hien pintaan. Turkoosi meri liplattaa kauempana, ja jo kilometrin likempänä meidän vuokra-asuntoamme kasvillisuus muuttuu rutikuivaksi ja asfaltti harmaaksi vaalentuneeksi. Siirrän katseeni ylös vuorille päin. Niiden juurella pöllyää hiekka vauhdikkaan maasturin vanavedessä. Parvekkeen alitse kurvaa skootteri, jota ohjastaa hyväntuulinen nuori tyttö. Jostain kajahtelee riemukkaita säveliä ja huutoja espanjaksi. Hymähtäen kipaisen viileään suihkuun, kuivaan hiukseni ja kietaisen ne ylös poninhännälle, jotteivät kutrit hiostaisi päivän aikana. Vetäisen päälleni hameen ja topin – kesävaatteet. Varvastossut jalkaan ja koululaukku olalle.
”Isä, lähden kouluun! Ethän tarvitse mopoa tänään? Voin kai mennä sillä?” huutelen ovelta. Isän makuuhuoneesta kuuluu vaimea murahdus, jonka tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi. Astelen laatoitettua pihatietä pitkin kohti kerrostalon yhteistä varastoa ja raijaan hopean skootterin ulos. Maassa lojuva torakka kiinnittää huomioni, mutta tukahdutan säikähdyksen – olenhan jo tottunut hyönteisiin. Hyppään pyörän selkään ja lähden huristelemaan kohti Fuengirolan suomalaista lukiota.

Suoristan jakkuni helmaa ja sujautan ihonvärisillä sukkahousuilla verhotut jalkani mustiin korkokenkiin. Lounastauko. Puikkelehtiessani ruuhkan läpi kohti suosikkikuppilaani joku törmää minuun sellaisella voimalla, että uusi merkkilaukkuni paiskautuu tiehen leväyttäen sisältönsä kiireisten, puhelimeen tiuskivien ihmisten jalkoihin. Katsahdan kiukkuisena vahingon aiheuttajaa, joka on selvästi aikeissa jatkaa matkaansa, mutta tekee äkkijarrutuksen katsoessaan minua tarkemmin. Pitkä ja tumma ilmestys muuttuu sekunnissa herrasmieheksi ja alkaa kerätä avaimiani, papereitani sekä M&M-karkkejani.
”Olen niin pahoillani”, tämä mörähtää suoden minulle sydämet sulattavan hymyn. Olen myyty jo ennen kuin tajuan sitä itsekään.
Asunnossani valmistan pikakahvia ja rouskutan suuren Chocolate chip cookien amerikkalaiseen tapaan. Heitän roskakoriin lounasleipäni käärepaperin, ja käteeni tarttuu samalla pieni taskussani lojunut lappu. Puhelinnumero. Nappaan iPhonen laukustani, näppäilen numeron, hermoilen hetken ja pyyhin luvut pois. Soittaisin heti kun työpaperit olisivat järjestyksessä.
Seuraavana päivänä törmään mieheen uudestaan kävellessäni samalla menestyvistä liikemiehistä ja -naisista täyteen tupatulla avenuella pahvinen kahvimuki kädessäni höyryten. Juomaa roiskahtaa hänen puvuntakilleen ja minä lupaudun pesemään vaatteen tuliterässä pesukoneessani.

”Olen tulossa!” vastaan puhelimeen äkäisesti. Tungen uusimman ostokseni, violetit korkokengät, jalkaani ja kiedon huivin kaulaani lämmittämään. New Yorkin loppukesä on petollinen. Liian monta kertaa olen sairastanut syysflunssaa elokuun puolivälissä vain sen takia, etten ole tajunnut pitää tarpeeksi vaatteita päällä. Liikenteen melu kohahtaa korviini raottaessani asuntoni ovea. Lukitsen uksen huolellisesti, sujautan avaimet kenkieni kanssa tummemmasta violetin sävystä kilpailevaan laukkuuni ja hyppelen suojatien yli ennen kuin juuttuisin keltaisten taksien ruuhkaan.
Tapaan kaveriporukkani hiljaisessa kahvilassa. Kenelläkään ei ole mitään uutta kerrottavaa, mutta viihdymme toistemme seurassa, ja sehän on pääasia. Minulla ei ole koskaan ollut yhtä välittäviä ystäviä kuin täällä, suurkaupungin ihmisvilinässä. Alan selittää uusimmasta novelliyritelmästäni ja kuuntelen kiitollisesti hymyillen kavereideni tukilausahduksia ja kehuja.
”Lyödään vaikka vetoa siitä, että julkaiset vielä oman kirjan!”

Luokan takapulpetissa istuu hiljainen tyttö, jolla ei ole ikinä ollut hyviä kavereita, viikkorahaa, kunnianhimoa, mopoa, poikaystävää eikä keskusta-asuntoa, josta pääsisi helposti tapaamaan kavereita. Mutta unelmia tytöllä on ollut aina, ja ne sekä niistä kirjoittaminen ovat korvanneet kaiken puuttuvan.
Kohta on talvi, tyttö tuskailee. En kestä sitä, en siedä sitä kylmyyttä ja kaiken alleen hautaavaa lunta. Ainoa keino selviytyä taas yhdestä jääkaudesta on unelmoida itseni puhki, tyttö päättelee, heittää koululaukun olalleen ja tarpoo tuulisen maiseman läpi kohti kotia.

Kirjoitin tämän reilu vuosi sitten erääseen kirjoituskilpailuun, mutta huolimattomuuttani kiireessä merkkimäärä lipsahti yli sallitun (myös sen 10 prosentin liikkumavaran), joten tämä unelmia vilisevä teksti sai nyt sitten "mahdollisuutensa" täällä blogissa. :D Toivoisin kaikenlaisia kommentteja; mitä tahansa mieleen tulee, kiitos!

If

Musta tuntuu
etten voi olla iloinen elämässäni
oikeasti, tarpeeksi, kokonaan
iloinen

jos en ikinä saa tuntea sun hymyäsi
omistettuna pelkästään mulle
sun katsettasi hakeutumassa suuntaani
ja sen suunnatonta lämpöä ihollani.

But that's what I'll keep doing.

Tämä kuulostaa äklömakeelta ja sitäkin se on, mutta myös äärettömän totta: jaksan herätä aamulla pimeyteen edessäni kahdeksan tunnin koulupäivä, pitää unelmat ja tavoitteet elossa ja hymyillä ilman sen erikoisempaa syytä vain sen yhden ihmisen takia, joten suunnitelmissa on tällä hetkellä odottaa niin pitkään että jotain tapahtuu. Jos ei tapahdu, odotan vielä hetken ja sitten toimin. Uskon, että tämä henkilö josta puhun, on odottamisen arvoinen.

Toistaiseksi tämäkin iloisuuden taso joten kuten riittää, mutta ennen pitkää tiedän janoavani jotain todellisempaa kuin pelkät unelmat, hymyt ja katseet.

Antakaa siis anteeksi tämä liian sokerinen postaus... :D