Havahdun hämärässä asunnossani kova patja allani aamun ensimmäisiin, virkeisiin auringonsäteisiin. Ne tunkeutuvat kuluneiden sälekaihtimien läpi ohuina säkeinä paljastaen ilmassa seilailevat, päämäärättömät pölyhiukkaset. Ajattelen, että ehkä minäkin olen sellainen. Sinne tänne tuulen oikkujen mukaan kuljeksiva, hauras ja suuntavaistoton kappale. Liian pieni osa maailmaa. En voi vaikuttaa itseäni suurempiin massoihin.
Kohottaudun narisevalta, ikälopulta punkaltani ja tunnen kylmän lattian paljaiden jalkojeni alla. Tassutan kiireesti keittiöön, keitän kahvin ja tungen leivän paahtimeen. Joka-aamuiset rutiinini alkavat rullata eteenpäin. Istahdan kirpputorilta kalastamalleni tuolille katselemaan sinisenä sarastavaan aamuun. Pian olisi talvi. Ennen en kestänyt sitä; ilman kylmeneminen ja lätäköiden jäätyminen oli rinnastettavissa maailmanloppuun. Suomen jopa kolmenkymmenen asteen pakkaset syväjäädyttivät sydämeni koko lumikinosten kaudeksi. Mutta nyt minusta tuntuu, että saisin ammennettua hyytävästä tuulesta ja hiuksilleni laskeutuvista tähden muotoisista lumihiutaleista aina vain lisää ideoita esikoiskirjaani.
”Keitänkö teetä?” huikkaan vierailleni aurinkoisesti hymyillen. Suomesta saapuneet vanhat ystäväni räpäyttävät silmiään hetken hämmennyksestä.
”Englantilaiseen tapaan”, täsmennän napsauttaessani vedenkeittimen päälle. Palaan sohvaryhmälle korot kiiltäväksi vahatulla lattialla kopisten ja vilkaisen valoisasta vaikkakin pienehköstä olohuoneestani katseltavissa olevaa maisemaa. Lontoon länsireunaman moitteettomaksi aurattu tie kimaltelee ylpeänä lempeässä auringonpaisteessa. Muutama auto kaartaa vanhan kerrostaloni ohi, yksi parkkeeraa kadun reunaan ja toinen poikkeaa tankkaamaan läheiselle huoltoasemalle, jonka puolikas näkyy ikkunasta, kun oikein tiirailee.
”No, mitenkäs sinulla on sujunut täällä? Oletko jo unohtanut Suomen?” lukioaikainen paras kaverini tiedustelee istuessaan jäykkänä ja hyvässä ryhdissä. Alan innoissani kertoa jännittävästä unelmaelämästäni, Lontoon keskustan tuoksuista ja tuulista ja englantilaisten naurettavan mauttomasta pukeutumisesta. Mukaan taitaa vahingossa lipsahtaa joitakin englanninkin sanoja ja ilmaisuja.
Raukeasti venytellen vaellan lasista parvekkeen ovea kohti. Se loksahtaa vingahtaen auki ja paiskaa kasvojani päin kuumankostean aallon. Nojaan valkeaa hohtavaan kaiteeseen ja pysähdyn ihailemaan maisemaa. Aurinko mollottaa korkealla taivaalla nostattaen hetkessä hien pintaan. Turkoosi meri liplattaa kauempana, ja jo kilometrin likempänä meidän vuokra-asuntoamme kasvillisuus muuttuu rutikuivaksi ja asfaltti harmaaksi vaalentuneeksi. Siirrän katseeni ylös vuorille päin. Niiden juurella pöllyää hiekka vauhdikkaan maasturin vanavedessä. Parvekkeen alitse kurvaa skootteri, jota ohjastaa hyväntuulinen nuori tyttö. Jostain kajahtelee riemukkaita säveliä ja huutoja espanjaksi. Hymähtäen kipaisen viileään suihkuun, kuivaan hiukseni ja kietaisen ne ylös poninhännälle, jotteivät kutrit hiostaisi päivän aikana. Vetäisen päälleni hameen ja topin – kesävaatteet. Varvastossut jalkaan ja koululaukku olalle.
”Isä, lähden kouluun! Ethän tarvitse mopoa tänään? Voin kai mennä sillä?” huutelen ovelta. Isän makuuhuoneesta kuuluu vaimea murahdus, jonka tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi. Astelen laatoitettua pihatietä pitkin kohti kerrostalon yhteistä varastoa ja raijaan hopean skootterin ulos. Maassa lojuva torakka kiinnittää huomioni, mutta tukahdutan säikähdyksen – olenhan jo tottunut hyönteisiin. Hyppään pyörän selkään ja lähden huristelemaan kohti Fuengirolan suomalaista lukiota.
Suoristan jakkuni helmaa ja sujautan ihonvärisillä sukkahousuilla verhotut jalkani mustiin korkokenkiin. Lounastauko. Puikkelehtiessani ruuhkan läpi kohti suosikkikuppilaani joku törmää minuun sellaisella voimalla, että uusi merkkilaukkuni paiskautuu tiehen leväyttäen sisältönsä kiireisten, puhelimeen tiuskivien ihmisten jalkoihin. Katsahdan kiukkuisena vahingon aiheuttajaa, joka on selvästi aikeissa jatkaa matkaansa, mutta tekee äkkijarrutuksen katsoessaan minua tarkemmin. Pitkä ja tumma ilmestys muuttuu sekunnissa herrasmieheksi ja alkaa kerätä avaimiani, papereitani sekä M&M-karkkejani.
”Olen niin pahoillani”, tämä mörähtää suoden minulle sydämet sulattavan hymyn. Olen myyty jo ennen kuin tajuan sitä itsekään.
Asunnossani valmistan pikakahvia ja rouskutan suuren Chocolate chip cookien amerikkalaiseen tapaan. Heitän roskakoriin lounasleipäni käärepaperin, ja käteeni tarttuu samalla pieni taskussani lojunut lappu. Puhelinnumero. Nappaan iPhonen laukustani, näppäilen numeron, hermoilen hetken ja pyyhin luvut pois. Soittaisin heti kun työpaperit olisivat järjestyksessä.
Seuraavana päivänä törmään mieheen uudestaan kävellessäni samalla menestyvistä liikemiehistä ja -naisista täyteen tupatulla avenuella pahvinen kahvimuki kädessäni höyryten. Juomaa roiskahtaa hänen puvuntakilleen ja minä lupaudun pesemään vaatteen tuliterässä pesukoneessani.
”Olen tulossa!” vastaan puhelimeen äkäisesti. Tungen uusimman ostokseni, violetit korkokengät, jalkaani ja kiedon huivin kaulaani lämmittämään. New Yorkin loppukesä on petollinen. Liian monta kertaa olen sairastanut syysflunssaa elokuun puolivälissä vain sen takia, etten ole tajunnut pitää tarpeeksi vaatteita päällä. Liikenteen melu kohahtaa korviini raottaessani asuntoni ovea. Lukitsen uksen huolellisesti, sujautan avaimet kenkieni kanssa tummemmasta violetin sävystä kilpailevaan laukkuuni ja hyppelen suojatien yli ennen kuin juuttuisin keltaisten taksien ruuhkaan.
Tapaan kaveriporukkani hiljaisessa kahvilassa. Kenelläkään ei ole mitään uutta kerrottavaa, mutta viihdymme toistemme seurassa, ja sehän on pääasia. Minulla ei ole koskaan ollut yhtä välittäviä ystäviä kuin täällä, suurkaupungin ihmisvilinässä. Alan selittää uusimmasta novelliyritelmästäni ja kuuntelen kiitollisesti hymyillen kavereideni tukilausahduksia ja kehuja.
”Lyödään vaikka vetoa siitä, että julkaiset vielä oman kirjan!”
Luokan takapulpetissa istuu hiljainen tyttö, jolla ei ole ikinä ollut hyviä kavereita, viikkorahaa, kunnianhimoa, mopoa, poikaystävää eikä keskusta-asuntoa, josta pääsisi helposti tapaamaan kavereita. Mutta unelmia tytöllä on ollut aina, ja ne sekä niistä kirjoittaminen ovat korvanneet kaiken puuttuvan.
Kohta on talvi, tyttö tuskailee. En kestä sitä, en siedä sitä kylmyyttä ja kaiken alleen hautaavaa lunta. Ainoa keino selviytyä taas yhdestä jääkaudesta on unelmoida itseni puhki, tyttö päättelee, heittää koululaukun olalleen ja tarpoo tuulisen maiseman läpi kohti kotia.
Kirjoitin tämän reilu vuosi sitten erääseen kirjoituskilpailuun, mutta huolimattomuuttani kiireessä merkkimäärä lipsahti yli sallitun (myös sen 10 prosentin liikkumavaran), joten tämä unelmia vilisevä teksti sai nyt sitten "mahdollisuutensa" täällä blogissa. :D Toivoisin kaikenlaisia kommentteja; mitä tahansa mieleen tulee, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti