Happy new year!

Tää vuosi jää ehdottomasti miinuksen puolelle, ja pessimistipuoleni sanoo etten onnistu ensi vuonnakaan tekemään mitään ihmetekoja parantaakseni elämäni laatua. However, se on musta kiinni jos haluan elämältäni enemmän ja jotain muuta kuin nyt, niin kuin asian laita todellakin on. Mua masentaa jatkuvasti se, etten tee mitään muuta kuin käyn koulua ja pianotunneilla ja sit vaan lagailen himassa dataillen ja lueskellen silloin kun jaksan, kirjoitakaan en tarpeeksi... Tuntuu totaaliselta luuserilta.
Mut toisaalta, jos mun elämä olis nyt täydellistä, mitä oppisin siitä? Nothing. Mun aika vielä koittaa, mut lukioaika täytyy yrittää vaan sinnitellä, enköhän mä sen jälkeen ala pikku hiljaa löytää paikkaani täällä. Ja suuntaa, mihin jatkaa. :-)

Nyt sit vain kaikille oikein upeet vuodenvaihtumisbileet ja toiveikas alku uudelle vuodelle!

Up and down

The moment you start to feel so damn alone... Argh. Ensin tää kaikki jouluhössötys ja -ruoka ja -lahjat and all on saanu mut voimaan huonosti sekä henkisesti että fyysisesti, ja nyt tähän päälle piti vielä kasautua tää ajoittainen ja pakollinen hirmuisen yksinäisyyden tunne...
Ja sitten some tähän fiilikseen yhdistettynä alkoi tuntua ihan hirveeltä feikkaukselta taas vaihteeks, varsinkin Facebook. Miksi mäkin siellä aina vaan roikun vaikka tekisi mieli poistaa tili? Tuli vaan mieleen again...

Musta alkoi tuntua tossa äsken myös, että mun elämä menee jotenkin haaskuuseen minuutti minuutilta. Katon leffoja, joissa ollaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Englannissa, Karibianmerellä, Tyynellämerellä ja missä lie ja sen elokuvan ajan jaksan hymyillen katsoa roolihahmojen täydelliseksi uneksi kehittyvää elämää, mutta filmin loputtua iskee kaamea alakulo: en malta odottaa että pääsisin itse, oikeasti, in the real life kokemaan ja näkemään maailmaa, rakastumaan päätä pahkaa, elämään erilaisissa kulttuureissa, eroamaan, jatkamaan eteenpäin, selviämään vaikeista vaiheista, matkustelemaan ja matkustelemaan ja matkustelemaan... Mitä kaikkea. Mutta ei, täällä mä istun Suomessa pikku kylän rajamailla metsän keskellä ja vaan unelmoin tosta kaikesta.
Mutta kyllä se mun vuoro vielä tulee ja hyvää kannattaa odottaa, eikö?

Ja sitä paitsi mehän kuollaankin kaikki yksin. Ihan hyvä vaan vähän karaistua ja tottua tähän yksinäiseen olotilaan, right? ;)

No joo. Elämän loppupäätä ei saa miettiä vielä pitkään aikaan tai alkaa tosissaan tuntua siltä, ettei täällä ole mitään minkä vuoksi elää.

P.S. Sori, tulipas sekalainen postaus.

Xmas spirit

Tällä hetkellä kaikki upeasti! Vaikka en erityisemmin nauti lumesta, se kuitenkin tuo lisää valoa hämäryyteen ja pitää silmät auki, kun on väsynyt yhdeksän tunnin koulupäivän aikana useamman kerran :D Mutta mutta, uutisena sellainen kiva juttu kuin Harhakuvan viikon kirjallisuuden tittelin vienti! Vaikka Harhakuvassa onkin niin vähän kävijöitä että varmaan yhden ihmisen ääni on saattanut tuoda kyseisen tittelin minulle, olen superonnellinen, sillä tuntuu että vihdoin saan hieman vahvistusta sille että kirjoittaminen on minun juttuni. :-) Sitä tulee niin usein ajateltua, etten millään kirjoita tarpeeksi hyvin eikä minulla voisi olla tulevaisuutta kirjallisuuden parissa sen tuottajana, sillä siihen tarvittaisiin Suomen pienillä markkinoilla jotain erityistä. Eihän minulta sellaista löydy, tykkään vain kirjoitella mutta siihen se varmaan jää.
Lisäksi minusta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että olen löytämässä omaa suuntaani opiskelun suhteen. Tutkiskelin tuossa yksi päivä hetken mielijohteesta Helsingin yliopiston sivuja ja löysin sieltä parikin oikeasti tosi houkuttelevaa laitosta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että lukion jälkeen voisi yrittää hakea johonkin niistä, katsotaan nyt, mutta ainakin kiinnostus heräsi! :-)
Tästä opiskeluasiasta pääsenkin sopivalla aasinsillalla surkuttelemaan Oriveden opiston nykytilannetta. Lehdestä sai lukea ensin, että se on uhassa saada siirron nykyisestä sijainnistaan ja tänään yhden opettajan kohtalon kerrottiin olevan irtisanominen ja mahdollisesti useiden lomauttaminen. Voi eih, pelottaa, miten opistolle käy! Itse varmasti monien muiden joukossa elättelen toiveita yksivuotiselle kirjoituskurssille pääsystä vaikkapa lukion jälkeen - olen suunnitellut että jos sellaiselle pääsisi, sen jälkeen voisi yrittää hakea yliopistoon (tai jos haen heti lukion jälkeen enkä pääse, Orivedelle pääsy olisi tosi upeaa - jos sinne pääsisi! :D) - mutta rahahan tässäkin viimeistään tulee esteeksi. :))) Säästän säästän, mutta lukion jälkeisen kesän reilausreissu odottaa ja sinne ne rahat katoavat! :D
No mutta, palatakseni alun lumisen iloiseen tunnelmaan toivotan kaikille tätä tarkoituksella ja vahingossakin lukeville rauhaisat joulut! (:

You aren't alone, girl

Varmasti kaikki ovat jossain vaiheessa elämäänsä tunteneet itsensä enemmän tai vähemmän yksinäisiksi. Mäkin olen pitkään ajatellut olevani yksinäinen, epäsosiaalinen, jotenkin huono ja kykenemätön tutustumaan uusiin ihmisiin sen takia, että mulla on tasan neljä ystävää, joiden kanssa hengailen ja joista oikeastaan yhdelle kerron kaiken.

Olen viime aikoina kuitenkin ymmärtänyt ihan kantapään kautta, ettei isossa porukassa ole mitään hienoa. Mulla on kaikki mitä tarvitsen, kun mulla on se muutama hyvä ystävä ja lisäksi tuttuja, joiden kanssa voin esimerkiksi vaihtaa muutaman sanan koulussa jne. Oon katsonut tätä kikattava tyttölauma -meininkiä oikeastaan koko peruskouluni ajan ja luullut, että tällaseen porukkaan kuuluvilla suosituilla tytöillä on jotenkin parempi ja hienompi elämä kuin mulla takapulpetin tytöllä. Oonhan mä tiennyt, ettei se näin ole, mutta nyt olen vihdoin ymmärtänyt sen niin että voin oikeasti olla tätä mieltä. On varmasti coolia naureskella kolmenkymmenen tytön jengissä ja katsoa muita alaspäin, mutta muuta hohtoa siinä ei loppujen lopuksi ole ja vasta nyt olen oikeasti sisäistänyt, ettei sellainen olisi minua, vaikka kuinka yrittäisin niin ajatella. Oon aina ollut vetäytyvä persoona, mutta se ei tarkoita sitä että olisin epäsosiaalinen, erakko tai huonompi kuin muut, minkä takia en saa kavereita. Se vain yksinkertaisesti on parempi, että on joku joka ymmärtää, kuuntelee ja tuntee sut perinpohjaisesti. Jotkut ehkä tarvitsevat viidenkymmenen ihmisen hälinää ympärilleen ja satoja tuttuja mainittavaksi, mutta siinä tuttavuuksien tunteminen jää kyllä niin pintatasolle, että mietinpä vain, mitä arvostettavaa siinä on. En halua loukata tällä ketään, ei sillä, eri ihmisille sopivat erikokoiset kaveriporukat.

Toinen pointtini on, että kukaan tuskin on yksin, vaikka niin välillä tuntisi. Aina on joku, joka sua ajattelee ja välittää susta. Tällä planeetalla ei voi olla yksin. Vaikka vanhainkodissa viimeisiä päiviään ilman omaisia viettelevä pappa varmasti voi tuntea itsensä hylätyksi, olen varma, että joku on hänestä kuitenkin huolissaan tai välittää hänen kohtalostaan. There're just too many people around here it's waste of time to claim that nobody cares about you.
Tämä saattaa olla turhan kärkäs väite, mutta esitinpä sen kuitenkin ja vastaan saa väittää. Jos löytää elämästään sen jonkun ihmisen, joka välittää edes jollain tasolla, tietää ettei ole täällä yksin. Se olisi tosi tärkeää, sillä maailmahan osaa olla hirvittävä paikka. :)

Olen niin kiitollinen parhaasta ystävästäni, joka tämän mahdollisesti lukiessaan kyllä tietää että tarkoitan häntä, etteivät sanatkaan riitä. Hey you, sä saat mut tajuamaan etten tallaa tätä palloa yksin!

Anemic evening

Joulukuu ja lunta. Pari päivää sitten oli marraskuu eikä lunta lähimaillakaan. Se ois suoraan sanoen kelvannut mulle vielä pari kuukautta, vaikka pimeys masentaakin... Lunta ja 20 asteen pakkasia kestää vielä huonommin, äh! No anyway, koeviikosta selvitty ihan kunnialla läpi ja nyt on aikamoista löysäilyä, kun ei tarvitse paljoa muuta tehdä kuin raahautua kouluun tässä ennen joulua :-) Jotenkin tuntuu siltä, että olisi jopa parempi jos olisi tekemistä ja vaikka joku äikän projekti meneillään, mutta parasta se nyt on vain nauttia, että kotiin päästyään ei tarvii juosta heti prokkisten ja läksyjen ja kokeisiinluvun kimppuun!

Sain kokeita tänään takaisin, ja koska ainakin muutamaan numeroon oon aika tyytyväinen ja matikastakin pääsin reilusti läpi :D, sallittakoon pientä kenkähaaveilua. ;)

Uijui, noita kolmannen rivin toisia kenkiä, China girlin kiilakorkosandaletteja, kuolasin viime kesänä mutten raaskinut 60 eurolla ostaa... Ja nyt ne olisivat Nellyllä alessa 18 egellä! Mutta jäljellä on vain kokoa 40. Voih, ilmeisesti nuo popot eivät ole tarkoitettu mulle!
Noista vikan rivin ekoista kiiltävistä korkkareista täytyy sanoa sananen, sillä ne hieman poikkeavat normaalista tyylistäni... :D En enää tiedä itsekään, mihin niissä oikein ihastuin ja nyt ne näyttävät jokseenkin äklöiltä, mutta aikamoiset biletyskengät ne kyllä olisivat! :'D

Tästä tuli nyt lievästi sanottuna sekalainen postaus, mutta pakko jakaa teidän satunnaisten lukijoiden kanssa eräs ilouutinen! Löysin meidän kyläpahasemme pikku kirjastosta viime viikolla yhden suosikkikirjailijani uuden kirjan! Wuhuu :> Nyt on joksikin aikaa tekemistä iltaisin... :D Ai niin, kyseinen kirjailija on nimetty Carlos Ruiz Zafóniksi ja uuden opuksen, joka on löyhästi jatkoa kahdelle edelliselle (joista toinen mulla on omana, ah ihanuutta! :D) nimi onpi Taivasten vanki. Pyydän saman tien anteeksi äskeistä lausehirviötä huonoine tyyleineen mutta ei se mitään, eteenpäin! :P

Jotta tämän postauksen sekalainen linja säröilisi vielä vähän lisää, heitän loppuun erään unettoman yön (vaihteeksi) tuloksen.

Lapsuuden takapiha

Tuore asfaltti tuoksuu
makealta kuin lakritsi
siirappiselta
niin kuin mansikkakuvioinen lierihattuni
johon äiti teki taitoksen otsalle

Kun mustalle peilijäälle kaatuu
kohtaa omat ajan vääntäneet kasvonsa
avohaavat polvissaan
niin kuin eilen

Sanat kaikuvat tytön kerran enkelikiharoiden peittäneessä päässä
mieli muistaa petoksen
sillä arvet tuntuvat yhä polvissa

niin kuin ne olisi saatu vasta
eilen

You can't be happy if you don't do anything for it yourself

Iski tässä pieni väsymys nyt lukion ekan vuoden toisen koeviikon keskellä! Mua masentaa ensi jakso, vaikka yritän ajatella hirveästi sen hyviä puolia... Mitä sitä huijaamaan itseäni, myönnettävä se on että siitä tulee hemmetin tylsä. Mulla ei ole mitään muuta kivaa tai kiinnostavaa ainetta kuin ranska, jonka kursseja käyn siis yksinäni - joo, meillä on 14 ykköstä meidän lukiossa. :-) Se tarkoittaa sitä, että mun pitää tehdä tosi paljon työtä sen eteen, sillä joudun tietenkin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin ja tehtävien kohtiin itse. Opiskelu on tehokasta mutta uuvuttavaa. Muita jakson aineita ovat ainakin fyssa, hissa, psyka, ruotsi, musa, kuvis ja mantsa. Psykologian pitäisi olla kiinnostavaa, mutta tässä tullaan tähän mun pienoiseen ongelmakohtaan: olen jossakin määrin kyllästynyt ko. aineen opettajaan, ja siksi mua vähän ärsyttää se, ettei jaksoa tee yhtään mukavammaksi kestää joku itselleni tärkeä aine. Niitä kaikkein tärkeimpiähän ovat äikkä ja enkku (ranskakin on joo, mutta se yksin opiskelu välillä väsyttää...), ja kummastakaan en ensi jaksossa saa "nauttia". :-) Naurattaa oikein. Kai nuo fysiikat ja ruotsit ovat sen verran luotaantyöntäviä aineita mulle, ettei musa tai psykakaan saa 3. jaksoa kuulostamaan paremmalta.

Vihdoin pääsen siihen, mihin otsikkokin löyhästi viittaa. Mun ongelma tosiaan on se, että annan opettajien vaikuttaa ihan liikaa opiskeluintooni. He eivät oikeastaan vaikuta niin, että muutenkin kiva aine muuttuisi niin ihanaksi että lähtisin opiskelemaan sitä pelkän maikan takia, vaan mieluumminkin niin, että joku ihan okei, lähes mielenkiintoinenkin aine, menettää pluspisteitään vähän tylsän tai ärsyttävän opettajan takia. Murh. Mitähän tähän keksisi ratkaisuksi?

Itselleni vieläpä kaikkein masentavimmat kuukaudet ovat marras-maaliskuu (aika monelle varmaan samat), ja tämä kolmas, tylsistyttävä jaksohan alkaa 3.12. ja loppuu siinä jossain helmikuun alussa... Mitä ihmettä keksin piristääkseni itseäni? Näistä kahdesta suosikkiaineestani on kai päässyt muodostumaan hieman liiankin tärkeitä, ja vaikka olen alkanut panostaa kokeisiin lukemiseen enemmän kuin yläasteella (jossa sai kokeista 9- jos luki vihkomuistiinpanot, ja tämä taktiikkahan ei lukiossa enää toimi), ei tällä hetkellä mikään ensi jakson aineista tunnu niin houkuttelevalta että voisin kuvitella jaksavani edes lukea kokeisiin. Ähh. Toisaalta tiedän kyllä, etten anna itseni alittaa rimaa niin pahasti, etten lukisi ollenkaan kokeisiin. Olen nytkin päntännyt kemiaa koko viikonlopun, vaikka inhoan sitä enkä oikein ymmärräkään tällaisia matemaattisia aineita. :) Hmh.

Oon oikeesti tainnut addiktoitua äikkään ja enkkuun. Miten kouluaineeseen voi addiktoitua?

Vielä äsken mä panikoin sitä, että aika lentää niin hirvittävän nopeesti ohi juuri kun oon alkanu tykätä lukiosta ja mulla on pitkään ollut tasasen hyvä mieliala. Nyt en enää tiedä siitäkään. Mun pitää ite päästä tästä ylös, mutta miten?

Nyt kun olen ajautunut sopivaan umpikujaan, ajattelin kysyä, olisitko sinä satunnainen lukija niin ystävällinen, että kommentoisit omia kokemuksiasi tai vinkkejäsi tällaisesta kouluinnostuksen alhosta takaisin ylöspäin pomppaamiseen?

Niin se kai on, että vaikka olisi kuinka vahva ihminen (enkä sano että minä olisin ollenkaan vahva), joskus tulee se hetki vastaan, että on myönnettävä tarvitsevansa jotakuta jaksaakseen eteenpäin ja löytääkseen oikean polun.

Another night awake but now alone

Hui kun tuli saaad otsikko. :D Tällä kertaa oli sellaista asiaa, että unetonta yötä tässä viettelen... :) Meidän lukiolla oli yökoulu to-pe yönä, ja oli kyllä hauskaa, mutta unirytmi heitti sitten täysin ympäri. Yay. Yön saldona muuten muun muassa valokuvasuunnistusta = päätöntä ryntäilyä ja liukastelua käytävillä ja luokkien ympäri kääntämistä :D, pingiksen peluuta kolmelta ja neljältä yöllä, pianonsoittoa musiikin luokassa viideltä ja sen jälkeen oli pakko käydä istumaan ihanan kovalle lattialle! Lopulta lähdettiin puoli kuuden aikaan talsimaan kaverille ja katottiin parituntinen leffa ennen kuin sain kyydin kotiin. Kaveri ei uskaltanut mun antaa nukahtaa, koska mulla on voimakas kissa- ja lievä koira-allergia ja talossa on ollut kissa & on koira. Viime käynnillä hengitystiet vetivät tukkoon ja näin, eli ymmärrätte varmaan että A pelkäsi mun tukehtuvan jos nukahtaisin :D Olen tähän niin tottunut ja mulla on astmalääke aina mukana, ettei se kuulosta omissa korvissani miltään, mutta tiedä satunnaisista lukijoista... :P Anyway siis nukahdin varmaan puol ysin aikaan ja heräsin ennen 16 :-) Ai että kun on mukavaa nyt maistella seurauksia tästä yön koululla viettämisestä! No, olipahan kivaa ;)

Tästä tuli tällainen tylsä tapahtumienkertauspostaus. Blaah. Tapananihan ei ole tällaisia ollut tehdä, joten menkööt ajan piikkiin tai sitten saatte nauttia harvinaisesta herkusta... :'D
Se piti vielä sanoa, että harmittaa. :-) Oon päässyt netissä toimivalle kirjotuskurssille mukaan, mutta heti toisen tehtävän kohdalla mulle tuli vastaan liian korkea este nimeltään liikenevän ajan puute eli en ehtinyt tehdä sitä palautuspäiväksi. Jos joku siellä on nyt vaikkapa yläasteella ja harkitsee lukioon hakemista, haluankin painottaa, ettei sinne kannata hakea jos ei oikeasti jaksa tehdä kouluhommia kärsivällisesti oikeastaan päivittäin. Ennen koeviikkoja varsinkin projektit kasaantuvat päällekkäin ja hirmuinen kiire iskee, ja siinä voi käydä niin, ettei ehdi nähdä kavereita ja jos tapaa stressata, yöunetkin saattavat viivästyä. 8) Houkuttelevaa, vai mitä? Kerronpa vielä semmoisen tunnetun faktan, että sana lukio on enemmän kuin kuvaava sana tälle opinahjolle. Ihan oikeasti tämä on yhtä lukemista, ja pärjätäkseen opinnoissa täytyy siihen löytyä motivaatiota ja jaksamista. Kokeista ei pääse läpi samanlailla kuin yläasteella - luet vihkomuistiinpanot läpi ja saat 9-, ehei, lukiossa kirja on luettava varsinkin jos ei ole tehnyt jakson aikana paljon mitään. Ei vaatimustaso kuitenkaan mahdoton ole: jos sinulla on yhtään taipumusta lukemisen sujumiseen ja keskittymisen onnistumiseen, pystyt luultavasti pitämään yllä kiitettäviä numeroita ainakin jonkun aikaa. Rimahan tästä nousee pikku hiljaa...

Olisi aikamoinen sattuma, jos tämän sepustuksen sattuisi lukemaan joku, jolle siitä olisi oikeasti hyötyä, mutta ainakin keksin vähäksi aikaa jotain tekemistä täksi yöksi. (8

I'll keep dreaming 'til the dreams become true

Vaihtoehtokengissä

Havahdun hämärässä asunnossani kova patja allani aamun ensimmäisiin, virkeisiin auringonsäteisiin. Ne tunkeutuvat kuluneiden sälekaihtimien läpi ohuina säkeinä paljastaen ilmassa seilailevat, päämäärättömät pölyhiukkaset. Ajattelen, että ehkä minäkin olen sellainen. Sinne tänne tuulen oikkujen mukaan kuljeksiva, hauras ja suuntavaistoton kappale. Liian pieni osa maailmaa. En voi vaikuttaa itseäni suurempiin massoihin.
Kohottaudun narisevalta, ikälopulta punkaltani ja tunnen kylmän lattian paljaiden jalkojeni alla. Tassutan kiireesti keittiöön, keitän kahvin ja tungen leivän paahtimeen. Joka-aamuiset rutiinini alkavat rullata eteenpäin. Istahdan kirpputorilta kalastamalleni tuolille katselemaan sinisenä sarastavaan aamuun. Pian olisi talvi. Ennen en kestänyt sitä; ilman kylmeneminen ja lätäköiden jäätyminen oli rinnastettavissa maailmanloppuun. Suomen jopa kolmenkymmenen asteen pakkaset syväjäädyttivät sydämeni koko lumikinosten kaudeksi. Mutta nyt minusta tuntuu, että saisin ammennettua hyytävästä tuulesta ja hiuksilleni laskeutuvista tähden muotoisista lumihiutaleista aina vain lisää ideoita esikoiskirjaani.

”Keitänkö teetä?” huikkaan vierailleni aurinkoisesti hymyillen. Suomesta saapuneet vanhat ystäväni räpäyttävät silmiään hetken hämmennyksestä.
”Englantilaiseen tapaan”, täsmennän napsauttaessani vedenkeittimen päälle. Palaan sohvaryhmälle korot kiiltäväksi vahatulla lattialla kopisten ja vilkaisen valoisasta vaikkakin pienehköstä olohuoneestani katseltavissa olevaa maisemaa. Lontoon länsireunaman moitteettomaksi aurattu tie kimaltelee ylpeänä lempeässä auringonpaisteessa. Muutama auto kaartaa vanhan kerrostaloni ohi, yksi parkkeeraa kadun reunaan ja toinen poikkeaa tankkaamaan läheiselle huoltoasemalle, jonka puolikas näkyy ikkunasta, kun oikein tiirailee.
”No, mitenkäs sinulla on sujunut täällä? Oletko jo unohtanut Suomen?” lukioaikainen paras kaverini tiedustelee istuessaan jäykkänä ja hyvässä ryhdissä. Alan innoissani kertoa jännittävästä unelmaelämästäni, Lontoon keskustan tuoksuista ja tuulista ja englantilaisten naurettavan mauttomasta pukeutumisesta. Mukaan taitaa vahingossa lipsahtaa joitakin englanninkin sanoja ja ilmaisuja.

Raukeasti venytellen vaellan lasista parvekkeen ovea kohti. Se loksahtaa vingahtaen auki ja paiskaa kasvojani päin kuumankostean aallon. Nojaan valkeaa hohtavaan kaiteeseen ja pysähdyn ihailemaan maisemaa. Aurinko mollottaa korkealla taivaalla nostattaen hetkessä hien pintaan. Turkoosi meri liplattaa kauempana, ja jo kilometrin likempänä meidän vuokra-asuntoamme kasvillisuus muuttuu rutikuivaksi ja asfaltti harmaaksi vaalentuneeksi. Siirrän katseeni ylös vuorille päin. Niiden juurella pöllyää hiekka vauhdikkaan maasturin vanavedessä. Parvekkeen alitse kurvaa skootteri, jota ohjastaa hyväntuulinen nuori tyttö. Jostain kajahtelee riemukkaita säveliä ja huutoja espanjaksi. Hymähtäen kipaisen viileään suihkuun, kuivaan hiukseni ja kietaisen ne ylös poninhännälle, jotteivät kutrit hiostaisi päivän aikana. Vetäisen päälleni hameen ja topin – kesävaatteet. Varvastossut jalkaan ja koululaukku olalle.
”Isä, lähden kouluun! Ethän tarvitse mopoa tänään? Voin kai mennä sillä?” huutelen ovelta. Isän makuuhuoneesta kuuluu vaimea murahdus, jonka tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi. Astelen laatoitettua pihatietä pitkin kohti kerrostalon yhteistä varastoa ja raijaan hopean skootterin ulos. Maassa lojuva torakka kiinnittää huomioni, mutta tukahdutan säikähdyksen – olenhan jo tottunut hyönteisiin. Hyppään pyörän selkään ja lähden huristelemaan kohti Fuengirolan suomalaista lukiota.

Suoristan jakkuni helmaa ja sujautan ihonvärisillä sukkahousuilla verhotut jalkani mustiin korkokenkiin. Lounastauko. Puikkelehtiessani ruuhkan läpi kohti suosikkikuppilaani joku törmää minuun sellaisella voimalla, että uusi merkkilaukkuni paiskautuu tiehen leväyttäen sisältönsä kiireisten, puhelimeen tiuskivien ihmisten jalkoihin. Katsahdan kiukkuisena vahingon aiheuttajaa, joka on selvästi aikeissa jatkaa matkaansa, mutta tekee äkkijarrutuksen katsoessaan minua tarkemmin. Pitkä ja tumma ilmestys muuttuu sekunnissa herrasmieheksi ja alkaa kerätä avaimiani, papereitani sekä M&M-karkkejani.
”Olen niin pahoillani”, tämä mörähtää suoden minulle sydämet sulattavan hymyn. Olen myyty jo ennen kuin tajuan sitä itsekään.
Asunnossani valmistan pikakahvia ja rouskutan suuren Chocolate chip cookien amerikkalaiseen tapaan. Heitän roskakoriin lounasleipäni käärepaperin, ja käteeni tarttuu samalla pieni taskussani lojunut lappu. Puhelinnumero. Nappaan iPhonen laukustani, näppäilen numeron, hermoilen hetken ja pyyhin luvut pois. Soittaisin heti kun työpaperit olisivat järjestyksessä.
Seuraavana päivänä törmään mieheen uudestaan kävellessäni samalla menestyvistä liikemiehistä ja -naisista täyteen tupatulla avenuella pahvinen kahvimuki kädessäni höyryten. Juomaa roiskahtaa hänen puvuntakilleen ja minä lupaudun pesemään vaatteen tuliterässä pesukoneessani.

”Olen tulossa!” vastaan puhelimeen äkäisesti. Tungen uusimman ostokseni, violetit korkokengät, jalkaani ja kiedon huivin kaulaani lämmittämään. New Yorkin loppukesä on petollinen. Liian monta kertaa olen sairastanut syysflunssaa elokuun puolivälissä vain sen takia, etten ole tajunnut pitää tarpeeksi vaatteita päällä. Liikenteen melu kohahtaa korviini raottaessani asuntoni ovea. Lukitsen uksen huolellisesti, sujautan avaimet kenkieni kanssa tummemmasta violetin sävystä kilpailevaan laukkuuni ja hyppelen suojatien yli ennen kuin juuttuisin keltaisten taksien ruuhkaan.
Tapaan kaveriporukkani hiljaisessa kahvilassa. Kenelläkään ei ole mitään uutta kerrottavaa, mutta viihdymme toistemme seurassa, ja sehän on pääasia. Minulla ei ole koskaan ollut yhtä välittäviä ystäviä kuin täällä, suurkaupungin ihmisvilinässä. Alan selittää uusimmasta novelliyritelmästäni ja kuuntelen kiitollisesti hymyillen kavereideni tukilausahduksia ja kehuja.
”Lyödään vaikka vetoa siitä, että julkaiset vielä oman kirjan!”

Luokan takapulpetissa istuu hiljainen tyttö, jolla ei ole ikinä ollut hyviä kavereita, viikkorahaa, kunnianhimoa, mopoa, poikaystävää eikä keskusta-asuntoa, josta pääsisi helposti tapaamaan kavereita. Mutta unelmia tytöllä on ollut aina, ja ne sekä niistä kirjoittaminen ovat korvanneet kaiken puuttuvan.
Kohta on talvi, tyttö tuskailee. En kestä sitä, en siedä sitä kylmyyttä ja kaiken alleen hautaavaa lunta. Ainoa keino selviytyä taas yhdestä jääkaudesta on unelmoida itseni puhki, tyttö päättelee, heittää koululaukun olalleen ja tarpoo tuulisen maiseman läpi kohti kotia.

Kirjoitin tämän reilu vuosi sitten erääseen kirjoituskilpailuun, mutta huolimattomuuttani kiireessä merkkimäärä lipsahti yli sallitun (myös sen 10 prosentin liikkumavaran), joten tämä unelmia vilisevä teksti sai nyt sitten "mahdollisuutensa" täällä blogissa. :D Toivoisin kaikenlaisia kommentteja; mitä tahansa mieleen tulee, kiitos!

If

Musta tuntuu
etten voi olla iloinen elämässäni
oikeasti, tarpeeksi, kokonaan
iloinen

jos en ikinä saa tuntea sun hymyäsi
omistettuna pelkästään mulle
sun katsettasi hakeutumassa suuntaani
ja sen suunnatonta lämpöä ihollani.

But that's what I'll keep doing.

Tämä kuulostaa äklömakeelta ja sitäkin se on, mutta myös äärettömän totta: jaksan herätä aamulla pimeyteen edessäni kahdeksan tunnin koulupäivä, pitää unelmat ja tavoitteet elossa ja hymyillä ilman sen erikoisempaa syytä vain sen yhden ihmisen takia, joten suunnitelmissa on tällä hetkellä odottaa niin pitkään että jotain tapahtuu. Jos ei tapahdu, odotan vielä hetken ja sitten toimin. Uskon, että tämä henkilö josta puhun, on odottamisen arvoinen.

Toistaiseksi tämäkin iloisuuden taso joten kuten riittää, mutta ennen pitkää tiedän janoavani jotain todellisempaa kuin pelkät unelmat, hymyt ja katseet.

Antakaa siis anteeksi tämä liian sokerinen postaus... :D

Now I'm in coma

Nyt se sitten on tapahtunut. Kaikki Suomessa asuvat luultavasti ymmärtävät mitä tarkoitan.
Tästä syysloman virallisesti viimeisestä päivästä ennen viikonloppua alkoi minun horroskauteni. Käperryn talvitakkini ja ison huivin sisään ja yritän hymyillä, koska sillähän voi huijata aivoja luulemaan olevansa onnellinen. Onneksi sentään kukaan ei ole pakottamassa koulussa välitunneiksi ulos, vaan voin jatkaa koomani viettoa sohville lysähtäen! Koulussa viihdyn nykyään ihan kivasti eivätkä opetkaan ole kauheampia.
Se yksi ihminen sitä paitsi siirtää ajatukseni itseensä, kun mielialakin välillä kääntyy pakkaselle. Ja kuinka rakastankaan uneksimisen mahdollisuutta - ihanan sellaisen nähtyäsi voit muistella sitä koko päivän ja hymyillä aidosti :-)
Niin, ei se kaikki niin kauheaa ole, vaikka talvi tekeekin tuloaan vauhdilla. I hate it, mutta en anna sen tällä kertaa kaataa maailmaani! Sitä paitsi - if u can dream it, u can do it! Pidän tämän mielessä koomakauteni läpi, ja onneksi lumimetrien keskellä tarpoessa voi aina laskea katseensa ihaniin talvisaapikkaisiin ja hymyillä. Edes vähän.
The only way is forward.

At the door of the winter

Ennen kuin lumi taas peittää meidät allensa ja vaivuttaa talvihorrokseen, vähän syksyfiilistelyä. Vaikka tämäkin kesänjälkeinen vuodenaika minua useimmiten masentaa, siitäkin löydän hyviä puolia ja yksityiskohtia - toisin kuin talvesta, I'm sorry you winter-lovers.

Pukeutuminen

Neuleet, herkulliset värit ja huivit

Nahkatakit, pipot, maiharit

Saapikkaat

Korot, isot laukut

Maiharit, syksyiset värit

Mekot, tunikat etc!

Kengät <3

Kengät, isot huivit, pipot, huulipuna

Kaikki nämä!

Pitkät takit, maanläheiset sävyt ja vyöt

Korot, vaaleat farkut ja neuleet!

Isot huivit

Tumput <3

Pienet hemmotteluhetket

Kuuma juotava sisällä lämpimässä

Suklaa, kahvi, jälkkärit

Luonto

Ruska

Lehdet, puut, syksyiset herkut

Arjen yksinkertaiset nautinnot

Viulumusiikin kuuntelu syksyllä on mun mieleeni :-)

Lukeminen ja kirjoittaminen, varsinkin klassikkokirjoihin uppoutuminen <3 (olispa aikaa...)

Villasukat, hyvä kirja, takkatuli ja tee!

Kaikesta selviää, kun yrittää löytää asioista positiivisia puolia. ;) Sillä mennään täällä hyytävässä Suomessa, kunnes tulevaisuus toivon mukaan näyttää tienviittaa jonnekin lämpimämpään päin. (: