The moment you start to feel so damn alone... Argh. Ensin tää kaikki jouluhössötys ja -ruoka ja -lahjat and all on saanu mut voimaan huonosti sekä henkisesti että fyysisesti, ja nyt tähän päälle piti vielä kasautua tää ajoittainen ja pakollinen hirmuisen yksinäisyyden tunne...
Ja sitten some tähän fiilikseen yhdistettynä alkoi tuntua ihan hirveeltä feikkaukselta taas vaihteeks, varsinkin Facebook. Miksi mäkin siellä aina vaan roikun vaikka tekisi mieli poistaa tili? Tuli vaan mieleen again...
Musta alkoi tuntua tossa äsken myös, että mun elämä menee jotenkin haaskuuseen minuutti minuutilta. Katon leffoja, joissa ollaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Englannissa, Karibianmerellä, Tyynellämerellä ja missä lie ja sen elokuvan ajan jaksan hymyillen katsoa roolihahmojen täydelliseksi uneksi kehittyvää elämää, mutta filmin loputtua iskee kaamea alakulo: en malta odottaa että pääsisin itse, oikeasti, in the real life kokemaan ja näkemään maailmaa, rakastumaan päätä pahkaa, elämään erilaisissa kulttuureissa, eroamaan, jatkamaan eteenpäin, selviämään vaikeista vaiheista, matkustelemaan ja matkustelemaan ja matkustelemaan... Mitä kaikkea. Mutta ei, täällä mä istun Suomessa pikku kylän rajamailla metsän keskellä ja vaan unelmoin tosta kaikesta.
Mutta kyllä se mun vuoro vielä tulee ja hyvää kannattaa odottaa, eikö?
Ja sitä paitsi mehän kuollaankin kaikki yksin. Ihan hyvä vaan vähän karaistua ja tottua tähän yksinäiseen olotilaan, right? ;)
No joo. Elämän loppupäätä ei saa miettiä vielä pitkään aikaan tai alkaa tosissaan tuntua siltä, ettei täällä ole mitään minkä vuoksi elää.
P.S. Sori, tulipas sekalainen postaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti